Me oltiin tosi kaunis pari, kaikki aina kehu meitä. Kaverit sanoi aina, että vitsit sulla on ihan täydellinen poikaystävä, että se on varmasti maailman ihanin. Ja porukka ihmetteli, että me ollaan aina vaan niin rakastuneita, että kaikkialla pitää olla yhdessä. Kauniin pinnan alla oli kuitenkin toinen todellisuus, jonka pidin visusti vaan omana tietona, vaikka apua olisi pitänyt hakea jo kauan sitten. Jotenkin sitä vaan halusi pitää yllä kiiltokuva-todellisuutta ja tuoda esiin siitä toisesta vaan parhaat puolet. Olin jo kauan saanut kuulla haukkuja ja negatiivisia arvosteluja vartalostani, pukeutumisesta ja mistä vaan, joten minäkuvani alkoi heiketä ja sitä alkoi itsekin uskomaan toisen sanoihin. Koko ajan sai olla varpaillaan. Jos joku asia ei mennyt hänen mielensä mukaan, sain pelätä osuuko lentävä astia seuraavaksi päähän, kauanko mykkäkoulu tulee kestämään tai puristaako hän kaulaani seuraavaksi liian lujaa. Mutta sitten ne, jotka olivat enemmän tekemisissä meidän kanssa, alkoi huomautella, että huomaatko mitä toi juttu on, että sulle ei kukaan voi puhua noin, että niin se ei kuulu olla. Ne jutut oli ihan sairaitakin, tyyliin että mulla on vaikka mitä miehiä luonani jos en heti vastaa puhelimeen. ”Haista vittu” solvauksista tuli arkea kun puolison mielestä tein kaiken väärin. Itsekin alkoi uskomaan siihen, että kai tämä on sitten kokonaan mun vika ja olen huono ja tyhmä.
”Olen oppinut että mun pitää rakastaa myös itseäni”
Jälkeenpäin tunsin syyllisyyttä siitäkin, miksen tajunnut lähteä aikaisemmin. Jotenkin sitä vaan uskoi hyvään ja rakkauteen ja että toisen voi korjata kun rakastaa entistä enemmän. Se on kumma, miten syvälle kuraan ihmisen pitää vajota ennen kuin siihen oman tilanteeseen havahtuu ja hakee muutosta viimeisillä voimilla. Mun lähdöstä on nyt puoli vuotta. Alussa olo meni ihan vuoristorataa. Mutta kroppa alkoi voimaan paljon paremmin! Stressin ja paineen aiheuttamat fyysiset oireet, joita olin kummastellut jo pitkään, on lähteny. Voin oikeesti paljon paremmin, vaikka tunnetasolla on edelleen vaikeita hetkiä. Mä oon ollu henkisesti niin kovilla pitkään, että kroppakin alkoi viestittään, että herää pahvi! Nyt mä vasta sen tajuan, näin jälkeenpäin. Olen oppinut että mun pitää rakastaa myös itseäni – enhän mä muuten voi pysyä itsenäni ja olla kuka mä olen. Nyt mä seison omilla jaloilla ja opettelen taas tuntemaan itseni paremmin.