”Eihän se edes lyö”. Näin ajattelin pitkään miehestäni. Kunnes löi. Tai ei, ei lyönyt vaan väänsi kättäni. Heitti telkkarilla minua ja potki turvakengillä. Ja sitten myös löi.
En uskaltanut kertoa kenellekään, sillä vika oli aina minussa. Olin vaatinut ja mäkättänyt, pyytänyt osallistumaan vauvan hoitoon ja pyytänyt lupaa levähtää. Se ei käynyt.
Fyysinen pahoinpitely ei edes ollut sitä pahinta, vaan henkinen. Kaikki käännettiin minun syyksi, asioita mitä mies teki tai sanoi käännettiin nurinkurin ja lopuksi olin aivan hämilläni, että tapahtuiko mitään oikeasti. Tunsin suurta häpeää, raivoa, pettymystä, surua ja vihaa. En halunnut luopua perheestäni, vaikka tiesin että ei tämä voi jatkua näin.
Näin, miten mies roikotti suutuspäissään lasta parvekkeelta alas, koska jäi kiinni pettämisestä. Silloin minulle riitti. Halusin eron, mutta asuimme vielä kuukauden saman katon alla.
Oli niin kova ikävä, tunne ja järki eivät kohdanneet. Tuntui etten voisi hengittää enää ikinä, kun mies vihdoin lähti viimeisten tavaroidensa kanssa. Olimme päivittäin yhteydessä ja hän kyläilikin luonani. Jossain vaiheessa huomasin, että olin vain korvike, kunnes hän löysi uuden, kaksi viikkoa eromme jälkeen.
Pikkuhiljaa aloin kertomaan kokemuksistani ammattilaisille. Otin yhteyttä Nollalinjaan ja sain turvakodin avoväkivaltatyöntekijän numeron jonka kanssa puhuimme. Hän lohdutti ja napakastikin löi faktat tiskiin lähisuhdeväkivallasta. Puhuin ystävilleni ja lääkärille sekä terapiassa.
Erosta on nyt vuosi ja voin lasteni kanssa hyvin. Elämä kotona on rauhoittunut, ei tarvi enää arvailla tai pelätä mitään, elää vain mielllyttääkseen toista. Lapset ovat vapautuneet ja elävät lasten näköistä elämää. Ennen meidän kodissa lapset eivät saaneet näkyä tai kuulua. Olen sopivasti onnellinen ☺️