Se alkoi mykkäkouluista. En ensin edes tajunnut, että hän mökötti minulle. Mykkäkouluja seurasi kerran kuussa ja niiden aikana hän käyttäytyi kuin en olisi olemassa. Opin olemaan riitelemättä ja moittimatta häntä. Opin kameleontiksi. Miehen ollessa ärtyisällä päällä saatoin ehdottaa samassa hengenvedossa ulkona syömistä, ruuan hakemista kotiin tai kotona kokkaamista sitä mukaa, kun huomasin, että esittämäni vaihtoehdot eivät kelpaa. Luulin, että voin estää mykkäkoulut olemalla riitelemättä, joustamalla, tekemällä mieliksi. Vuosien kuluessa huomasin, ettei tekemisilläni tai tekemättä jättämisilläni ole merkitystä. Mykkäkoulu saattoi leimahtaa itselleni näkymättömistä syistä. Silloin olin kuitenkin jo oppinut myötäämään miestäni, olemaan varpaillani, käyttäytymään nätisti. Miehelle oli pahinta, jos nolasin hänet julkisella paikalla; kuljin vääränlaisissa vaatteissa, kysyin kassalta tyhmiä kysymyksiä tai palautin lounasravintolassa astiat väärään paikkaan.
Olin korkeasti koulutettu, vaativassa työssä ja monen yhdistyksen johtokunnassa. Myös mieheni oli korkeasti koulutettu, suosittu ystäviensä parissa mutta onneton. Saimme toivomamme lapsen, josta mies ei kuitenkaan osannut ottaa vastuuta. Väsyin. Rakensin itselleni ja lapselle ystäväpiiriä ja turvaverkkoa. Uskalsin myöntää itselleni haluavani erota. Viidentoista yhteisen vuoden jälkeen mies kävi minuun käsiksi ja uhkasi tappaa. Olin täydessä shokissa. Itsestäni en enää edes välittänyt, mutta lapseni tarvitsi minua.
”Alan uskoa, että voin olla myös onnellinen”
Päädyin lapseni kanssa turvakotiin. Tajusin olleeni vuosia henkisen väkivallan uhri. Olin tiennyt alistuvani huonoon kohteluun, mutta pidin sitä parempana kuin elämää yksin. Nyt olin joutunut lähtemään ja tuntui, kuin olisin vapautunut vankilasta. Olin helpottunut siitä, ettei minun enää tarvinnut pitää kasassa palikkataloa, joka tuntui sortuvan milloin mistäkin nurkasta. Ennen eroa olin tavannut perhekerhoissa ihmisiä, joiden arkeen peilasin omaa elämääni. Silmäni alkoivat avautua. Kohtasin ihmisiä, jotka raa’astikin puhuivat järkeä päähäni. Ja kuuntelivat. Kerta toisensa jälkeen. Eron jälkeen minulla oli ystäväpiiri, joka hyväksyi valintani ja minut. Kukaan ei soimannut minua siitä, että olin jäänyt väkivaltaiseen suhteeseen. Olen keskustellut ammattilaisten ja kohtalotovereitteni kanssa. Olen itkenyt, karjunut ja hakannut lattiaa. Alan uskoa, että voin olla myös onnellinen. Elämäniloni, innostukseni ja luovuuteni alkaa palata. Suren vielä liittoni päättymistä. Kaipaan menneitä hyviä hetkiä ja sitä tulevaisuutta, jonka toivoin saavani. Minulla on kuitenkin hyviä ystäviä, rakkaita sukulaisia ja rakas lapseni, jolle olen tärkeä.