Olin 19-vuotias, kun tapasin mieheni. Hän opiskeli toisella paikkakunnalla, joten näimme vain viikonloppuisin. Hyvin pian tulin raskaaksi, se oli vahinko mutta mies halusi pitää lapsen. Olin onneni kukkuloilla, rakastava puoliso ja vauva tulossa. Onnea kesti noin viidennelle kuulle asti, kun mies, humalassa, kotiin tullessaan näki minun juttelevan miespuoleisen luokkakaverini kanssa. Hän hyökkäsi kaverini kimppuun. Menin järkyttyneenä väliin, jolloin mies paiskasi minut seinää vasten ja potkaisi maiharilla vatsaani karjuen: ”Minä en mitään huoran kakaraa halua!” Taju karkasi ja heräsin sairaalassa. Lapsen menetin tämän tapahtuman seurauksena. Olin aivan rikki, halusin erota. Mies anoi anteeksiantoa, osteli kaikkea kallista, hemmotteli, huomioi. Minä annoin anteeksi.

Tästä eteenpäin väkivaltaa alkoi tulla lähes joka viikonloppu. Mies oli mustasukkainen, joi paljon ja kynnys lyödä aleni. En saanut tavata ystäviä, hän luki salaa päiväkirjaani, selasi kännykkääni, seurasi jopa töihin. Samalla hän uskotteli, etten ikinä pärjäisi elämässäni ilman häntä. Ja minä uskoin. Olin varjo entisestäni, ei ystäviä, ei harrastuksia. Pelkäsin koko ajan. Koetin olla hiljaa ja kiltisti, ettei hän vaan suuttuisi minulle. Hän halusi seksiä, annoin sitä ja suljin silmäni. Minä en sitä hänen kanssaan olisi halunnut. Hän vain otti.

Yritin lopulta itsemurhaa. En onnistunut siinä ja mies sai siitäkin lisää vettä myllyynsä: ”Raukkaparka, et edes henkeä saa riistettyä!” Väkivaltaa oli 2-5 kertaa kuukaudessa. Läpsimistä, lyömistä, tukistelua, pitkin seiniä heittelyä. Kerran hän näki minut juttelemassa kaverinsa kanssa. Kun pääsimme kotiin, hän istutti minut keittiön tuolille ja sitoi käteni selän taa. Sitten hän kietoi johtoa kaulani ympäri ja viimeinen asia, minkä kuulin, oli ”Sulle sopii tuo sininen väri”. Sitten menin tajuttomaksi. En tiedä mitä sen jälkeen tapahtui, mutta tulin onneksi lopulta tajuihini.

Olin niin syvällä hänen pihdeissään, etten enää edes miettinyt eroa. Mies uskotteli minulle, että olen ansainnut rangaistukset. Jos olisin ollut kiltisti, minua ei olisi tarvinut rangaista. Läpsiminen ja lyöminen jatkui. Sitten tapahtui pahin. Hän halusi tarkistaa kännykkäni. Kielsin antamasta PIN-koodia. Mies heitti minut sängylle selälleen ja istui hajareisin päälle, etten voinut käyttää käsiäni. Hänen ääni oli pehmeä ja rauhallinen, kun hän löi kännykällä vuorotellen molemmille poskille, rauhallisesti sanoen, ettei lopeta ennenkuin kerron koodin. Väkivaltaa kesti 3 tuntia. Molemmat poskiluuni ja oikea leukaluuni murtuivat. Mustelmia, ruhjeita, revityt vaatteet, hiustuppoja. Niskassa vieläkin arpi hiilihangon iskusta. Lopulta mies tajusi, mitä oli tehnyt, lähes hätkähti. Raahasi minut suihkuun, saunajakkaralke istumaan ja pesi veret pois. Olin niin rikki, että halusin vain kuolla. Arvoton, ruma, oksettavan näköinen halpa lumppu. Sitähän minä olin. Ja niin yksin.

En uskaltanut tehdä rikosilmoitusta, siskoni sen teki. Olin varma, että mies tappaa minut, kun saa tietää että menemme käräjille. Oikeudenkäynti oli raskas henkisesti, jokainen kivi käännettiin ja vanhat haavat avattiin. Mies sai tuomion tapon yrityksestä. Pääsin hänestä eroon, nyt koetan rakentaa itseäni pikkuhiljaa eheäksi. En tiedä, kauanko se vie, mutta päivä päivältä uskallan jo hieman enemmän ilman rauhoittavaa lääkettä. Voimia kanssasiskot, rikottu sielu paranee hitaasti, mutta joskus minäkin vielä hymyilen.