”Tuntui, että olin tehnyt jotakin väärin ja näin kuuluukin elää”

Se alkoi mustasukkaisuudella. Mies oli mustasukkainen ihan kaikista. Hänen mielestään petin häntä kaikkien kanssa. En päässyt mihinkään yksin.

Ensimmäiset lyönnit tulivat ollessani raskaana. Hän löi minua vatsaan ja muuallekin. Olin peloissani, mutta en osannut lähteä. Tuntui, että olin tehnyt jotakin väärin ja näin kuuluukin elää. Neuvolassa yritin kertoa ja hakea apua, mutta mies tuli käynneille mukaan. En voinut sanoa mitään. Lapsi syntyi ja väkivalta jatkui. Muutaman kerran yritin lähteä salaa, mutta mies uhkasi, etten näkisi enää tytärtämme.

Yhden pahoinpitelyn jälkeen menin tekemään rikosilmoituksen. Minulla oli kaulassa jäljet kuristamisesta ja toinen silmä oli muurautunut umpeen. Mies väitti, että olin kaatunut. Eniten minua suututtaa se, että vielä oikeudessakin mies kirkkain silmin väitti minun kaatuneen. Se loukkasi tosi paljon. Jotenkin minä toivon, että jonain päivänä lapsen isä havahtuu ymmärtämään sen, miltä minusta on tuntunut. Kai minulla on vähän ruusunpunaiset lasit.

”Nyt tämä ketju saisi kyllä jo katketa”

Kun mies muutti pois, tuntui tosi hyvältä. Elämä sujui kivasti. Eron jälkeen kerroin väkivallasta läheisilleni. En ollut kertonut aiemmin. Pelkäsin heidän sanovan, että ”itsehän lähdit miehen matkaan”. Jotkut ymmärsivät, jotkut epäilivät sanomisiani. Siskoni ymmärsi parhaiten. En ollut koskaan kertonut hänelle, mutta ehkä hän oli vaistonnut tilanteen. Musta tuntuu, että olen tyyppiesimerkki sukupolvien ketjusta. Mun vaari oli väkivaltainen ja isä. Sitten mä päädyin itse väkivaltaiseen suhteeseen. Nyt tämä ketju saisi kyllä jo katketa. Teen kaikkeni, ettei mun lapsen tarvitse kärsiä väkivaltaa.