En ollut osannut nähdä mitään merkkejä. Lyönnit tulivat kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ensimmäinen isku tuli kovaa ja suoraan kasvoihin. Ajattelin, että eläimen hyökätessäkin pitää leikkiä kuollutta…no, ei se sitten auttanut. Joona ilmestyi omasta huoneestaan ja huusi: ”Jos sä vielä lyöt äitiä, mä tapan sut!” Joona oli kymmenen. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt väkivaltaa, ei edes kuullut meidän riitelevän. En vieläkään tiedä, mistä Joonan reaktio tuli. Jossain vaiheessa luulin kuolevani. Ainut, mitä pystyin ajattelemaan, oli mitä Joonalle tapahtuu. Entä jos minä kuolen nyt ja Joona on ainut, joka on nähnyt kaiken. Ei kai mies voisi tehdä mitään lapselle? Eihän? Jossain vaiheessa mies kyllästyi hakkaamiseen ja halusi nukkumaan. Hän raahasi minut mukaansa. Lopulta nukahdin kai itsekin.
Aamulla kun heräsin, Joona istui olohuoneessa kaiken veren keskellä ja katsoi lastenohjelmia. Yksi kerta riitti. Samana päivänä lähdimme Joonan kanssa turvakotiin. Pahinta kaikessa oli se henkinen ote, jonka mies sai. Lyönneistä jäi jäljet ja vammat paranivat, mutta se henkinen painolasti, jonka suhde aiheutti. Tuntui, että miten itsensä voikin hukata niin pahasti. Tein sellaisia asioita, jotka olivat omaa maailmankuvaa vastaan. Jotenkin se, miten antaa toisen viedä niin, että tiedät tekeväsi väärin mutta teet silti. Se oli kamalinta.
”On aika ennen miestä ja aika hänen jälkeensä”
Kun pääsin lopullisesti irti suhteesta, kerroin turvakodin työntekijöille, että tuntui kuin värit olisivat palanneet elämään. Oli helpompi hengittää. Tästä on nyt kolmisen vuotta. Nyt minulla on hyvä olo. Tulee päiviä, jolloin koko ihmistä tai tapahtumaa ei muista ollenkaan. Nyt ehkä vähemmän, kun tiedän hänen kärsineen tuomionsa ja päässeen vapaaksi. Se hieman pelottaa. Minusta tuntuu, etten ole katkera tai vihainen. Kaikesta oppii, mutta on silti tosi väärin, että meillä meni Joonan kanssa kaikki uusiksi. On aika ennen miestä ja aika hänen jälkeensä.
Haluaisin unohtaa koko asian, vaikka tiedän, ettei se varmasti ikinä ole mahdollista. Kyllä minä vieläkin tunnen itseni välillä tyhmäksi, kun luotin niin paljon häneen ja kaikki meni vikaan. En pyöri itsesäälissä, enkä ruoski itseäni, mutta kyllä minä koitan Joonalle asioita hyvittää. Kun muutimme pois turvakodista omaan kotiin, Joona totesi: ”Äiti, on ihanaa kun on oma koti.” Toivon, että pystyn tarjoamaan Joonalle sen turvallisen kodin, jossa hänellä on hyvä olla. Jos minun pitäisi kuvitella jana, jossa ensin on mustaa, sitten tulee harmaata ja lopulta vitivalkoinen, niin kyllä me jo valkoisella alueella Joonan kanssa ollaan.