Vihdoinkin löysimme kunnollisen asuinpaikan, jossa meidän on turvallista elää. Nyt voi huokaista helpotuksesta ja antaa menneiden vuosien kokemusten jäädä taakse hetki hetkeltä etääntyen ja uuden elämän voimavaroiksi kääntyen.
Omaan kotiin on nyt hyvä ja turvallinen tulla juuri silloin kun itse haluaa, eikä kukaan ole sanomassa mitä pitäisi tehdä, miten pitäisi olla ja elää. Ja mikä tärkeintä, kodin ilmapiiri on kevyt, hyväksyvä, lempeä ja omien unelmien toteutumista tukeva.
Ja samaan aikaan tämä on jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Mitä minä haluan, millainen koti on minun ja lasten näköinen koti, miten saan arjen sujumaan samalla, kun rakennan elämääni aivan alusta uudelleen, mietin mistä löydän lapsille sängyt, keittiön pöydän, itselle edes patjan ja jotain vaatetta jokaiselle päälle puettavaksi. Vaikka olihan meillä sentään vaatteet päällä ja laukussa varavaatteet lapsille, kun lähdimme vanhasta talosta yllättäen, tietäen että sinne emme enää koskaan palaa.
Niin, tai eihän se kuitenkaan aivan yllättäen ollut. olin aavistanut jo muutama päivä aiemmin, että näin tulisi käymään ja piilottanut kaapin perälle kassin, missä lapsille oli vaihtovaatteet ja rakkaimmat unilelut mukana. Onneksi olin jo heti heidän vauvana ollessa hankkinut monta samanlaista unikaveria, jotta yhden piilottaminen ei näkynyt arjessa.
Niin, ja mitenkäs ne voimavarat? Miten kääntää kaikki ne kokemukset, mitkä ovat saaneet kutistamaan, pienentämään, piilottamaan ja sivuuttamaan itsensä, miten ne käännetään voimavaroiksi? No, ainakin tiedän nyt, mitä en tahdo. Vai tiedänkö, kun en edes ymmärrä missä kaikessa olen joutunut rajani piilottamaan ja missä kaikessa rajani on rikottu.
Askel kerrallaan, elämä on matka. Nyt saan elää omaa elämää. Eikä ihmisen kaikkein sisintä kukaan voi koskaan rikkoa. Se on aina ehjä ja kokonainen.