”Mulle et vittu valehtele”, Hän sanoo raivoisasti ja hakkaa nyrkillä pöytään. Nuo sanat päättivät melkein neljän vuoden suhteen, joka sisälsi syyttelyä, viestien lukemista, henkistä kiristystä, haukkumista, nöyryytystä ja fyysisen väkivallan uhan. Neljän vuoden suhteen, jonka aikana minä tein kaikkeni, että Hänen olisi hyvä olla.
Hän oli alussa täydellinen. Aina niin iloinen ja kohtelias, romanttinen, puhui todella kauniisti ja riitojen selvittäminen oli kuin suoraan oppaasta. Ajattelin, voiko näin täydellistä miestä olla. Muutin hänen luokse puolen vuoden seurustelun jälkeen. Pari viikkoa muuton jälkeen tuli ensimmäinen kunnon riita, jonka päätteeksi Hän rikkoi vaatekaapin oven.
Muuttoni jälkeen riidoista hävisi alun asiallisuus ja tilalle tulivat syytökset. Riitojen syy oli aina minussa. Minä myös ymmärsin aina kaiken väärin. Minun syytäni oli myös se, että Hän ylipäätään suuttui. Minä olin myös aina se, joka pyysi ensimmäisenä anteeksi. Otin asian myöhemmin esille, mutta Hän kielsi asian, eikä tilanteeseen tullut muutosta.
Suhteemme aikana lopetin päiväkirjan kirjoittamisen, koska Hän kielsi minua kirjoittamasta siihen mitään negatiivista Hänestä, ja koin, että petän Hänen luottamuksensa, jos tekisin niin. Aloin myös vältellä negatiivisia ajatuksia Hänestä, enkä siksi tietoisesti ajatellut Hänen aggressiivista käytöstään kriittisesti. Hänen kanssaan ei voinut keskustella vaikeista asioista tai erimielisyyksistä, sillä hän joko suuttui ja loukkaantui tai/ja vaikeni.
Suhteemme ongelmat pysyivät samanlaisina 3,5 vuoteen asti: syyttelyä, henkistä kiristystä (koin sellaisena sen, ettei Hän koskaan pyytänyt ensimmäisenä anteeksi) ja kynien heittelyä (minua se vaivasi, mutta en uskaltanut ottaa sitä puheeksi).
Viimeisen vuoden aikana oli ensimmäinen läheltä piti -tilanne lyömisen suhteen. Se oli meidän isoin riita koskaan. Tilanne alkoi pienestä erimielisyydestä, jonka rauhoittamiseksi tein kaikkeni. Jossain vaiheessa riitaa ymmärsin, että riidan ainoa tavoite on saada minut alistumaan ja häviämään. En antanut periksi, koska en nähnyt siihen mitään syytä, jolloin Hän käveli kitaran luokse, tarttui siihen, kääntyi minuun päin (istuin sohvan nurkassa) ja katsoi minua silmiin. Luulin, että Hän löisi minua. Hän vei kitaran paikalleen ja hiljeni. Hän lähti ulos joksikin aikaa, jolloin päätin että tämä oli minun osaltani tässä. Kun Hän tuli takaisin, selvisi, että Hänenkään mielestä tämä ei voi jatkua näin. Sovimme yhdessä, että eroaamme, jos tilanne ei korjaantuisi.
Kesä meni ja tuli syksy. Riitoja ei ollut, mutta Hänestä alkoi tulla esiin uusia piirteitä. Olin aloittanut uudessa työssä, jolloin hänestä tuli mustasukkainen työpaikkani miesten takia. Hän ei sanonut sitä suoraan, vaan patosi sen sisäänsä niin kuin muutkin vaikeat tunteet. Hän nälvi minua vanhempiensa kuullen, luki viestejäni eikä hyväksynyt miespuolisia uusia kavereitani.
Syksyllä riitelimme eräästä minulle äärimmäisen henkilökohtaisesta ja herkästä asiasta, jonka päätteeksi Hän lausui nuo tekstin alussa olevat sanat. Päätös erosta oli hyvin helppo, sillä Hän ei antanut minulle yhtäkään hyvää syytä muuttaa mieltäni. Meni kaksi päivää, ennen kun sain sanottua Hänelle halustani erota. En tiennyt yhtään, miten hän tulisi siihen reagoimaan, ja pelkäsin hieman sitä, jos hän suuttuu ja lyö. Kertoessani hänelle eropäätökseni syistä, en kertonut koko totuutta. Yritin kyllä aluksia, mutta hän vähätteli kaikkea sanomaani, joten päätin jättää sen. Kun keskustelu oli käyty, oloni oli helpottunut. Olin vapaa hänen otteestaan. Olin turvassa Häneltä. Omalta rakkaaltani.
Erostamme on nyt vähän yli vuosi, ja alan pikkuhiljaa olemaan valmis seuraavaan suhteeseen. Suhde Häneen jätti syviä haavoja, joiden parantelemiseen on mennyt paljon aikaa ja joiden läpikäyminen on ollut raskasta.