Tutustuin ex-mieheeni facebookin kautta. Meillä oli muutamia yhteisiä kavereita. Hän oli aikaisemmin laitellut minulle viestejä, mutta en ollut vastannut niihin. Yksien illanistujaisten jälkeen laitoin kuitenkin hänelle viestin ja siitä se sitten lähti.
Muutimme hyvin pian yhteen. Hän kertoi useasti existään; kuinka he kaikki olivat pettäneet häntä ja olleet väkivaltaisia narsisteja. Ajattelin, että miten niin ihana ja hyvä mies oli tavannut vain niin huonoja ja hirveitä naisia. Hän sai minut tuntemaan itseni erityiseksi ja hän oli hyvin suojeleva. Heti alussa huomasin, että hän on melko kova juomaan. Hän joi joka viikonloppu, mutta ajattelin, että se on vain joku vaihe joka menee ohi, sillä hänellä oli kuulemma kovin vaikeaa niihin aikoihin. Hän oli jo heti alussa hyvin välinpitämätön minua kohtaan humalassa ja vähätteli minua paljon. Hän valehteli minulle monesti olinpaikastaan ja muistutti minua, kuinka onnekas olin, kun hän oli valinnut juuri minut monen muun joukosta.
Muistan erään kerran alkusuhteesta, kun hän istui autotallissa juomassa joidenkin naisten kanssa kun menin kysymään, milloin hän meinasi tulla nukkumaan.. Hän vain istui siinä moottoripyöränsä päällä ja katsoi minua hyvin halveksivasti ja täynnä inhoa. Hän sanoi, ettei kestä edes katsoa minua, kun olen niin inhottava enkä kunnioita häntä yhtään, toisinkuin nämä muut naiset. Minä vain pyytelin anteeksi sitä, että olin kehdannut tulla hänen autotalliinsa kysymään, milloin hän meinasi tulla nukkumaan.
Ikinä hän ei pyytänyt anteeksi, vaan sanoi, että se oli minun oma vikani. Jos olisin parempi, niin hänen ei tarvitsisi olla sellainen. Tai sitten hän sanoi, että olen sekaisin päästäni ja minä kuvittelen vain kaiken. Lopulta aloin itsekin ajattelemaan, että minun tulisi vain olla parempi, rakastavampi ja kärsivällisempi. Monet kerrat mietin, että olenko hullu, olenko sairas päästäni.
Henkisen väkivallan jälkeen alkoi taloudellinen väkivalta. Tein kahta työtä, jotta minulla olisi varaa kaikkiin reissuihin, joihin hän halusi. Jos rahaa tai aikaa ei ollut, niin syy oli minussa. En kuulemma halunnut tarpeeksi paljon lähteä. Ensimmäiset päivät reissussa oli aina yhtä helvettiä hänen kanssaan. Hän vain ryyppäsi 2- 4 päivää putkeen. Aina oli lähdettävä baariin hänen kanssaan. Yksi reissu olin niin loppu kahden työn vuoksi, että vain istuin ja itkin eteisen lattialla. Hän huusi minulle, että lopeta se pillitys, älä ole noin säälittävä…taksi odottaa jo pihalla. Minun täytyi aina pukeutua baariin seksikkäästi niin kuin hän halusi: paljastavaan toppiin, lyhyeen hameeseen ja saappaisiin. Kotonakin minun tuli pukeutua seksikkäästi muuten en rakastanut tai välittänyt hänestä. Kotiruoka tuli olla klo 16 valmis, kun hän pääsi töistä. Silloin sain kehuja siitä, kuinka hyvä vaimo olin.
Ensimmäisen kerran, kun hän löi minua, olin niin järkyttynyt etten oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Hän löi minua avokämmenellä takaraivoon, koska olin laittanut hänen panininsa väärin. En voinut käsittää, että joku voisi lyödä sellaisesta – vai olinkohan tulossa hulluksi. Seuraavana päivänä, kun otin asian puheeksi, hän sanoi että ei ainakaan itse muista niin tehneensä, mutta pahoitteli jos oli niin tehnyt. Sen jälkeen meni pitkään ennen kuin väkivalta jatkui, mutta se palasi monin kerroin kamalampana.
Olimme jälleen kerran lapissa viettämässä joulua, se oli viikko ennen häitä. Kammosin jo muutenkin lähteä hänen kanssaan lappiin, koska tiesin, että saattaisin saada selkään ainakin sen kerran. Olimme tulleet baarista ensimmäisenä iltana ja avasin uunin luukun lämmittääkseni ruokaa. Uunin luukun lasi oli niin löysästi kiinni, että se tippui. Hän suuttui siitä hirveästi, olin muka tahallaan avannut uunin luukun niin että lasi tippui. Hän löi minua ja suussani alkoi maistumaan samantien veri. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän löi minua kunnolla. Kun pakenin pois hänen käsiensä ulottumattomista, hän otti käsiinsä pöydällä olleen, jäisen joulukinkun ja heitti minua sillä. Kerkesin kuitenkin väistää niin, että se osui suoraan ikkunaan ja hajotti ikkunan. Sitten pakenin vessaan. Seuraavana päivänä hän ei kuulemma muistanut tapahtunutta, mutta kun kerroin hänelle niin hän pyyteli anteeksi. Eihän hän voinut kieltääkään asiaa, olihan ikkunassa sentään reikä. Mietin, että pitäisiköhän minun perua häät, mutta ajattelin että en halunnut ylireagoida ja olihan kaikki nähnet jo niin paljon vaivaa häitten eteen. Ajattelin, että he suuttuisivat minulle, jos peruisin häät. Joten häät pidettiin.
Hääpäivänä morsiamen tulisi olla maailman onnellisin, mutta minä en tuntenut mitään, en yhtään mitään. Häät oli hienot ja kaikki vieraat kehuivat, että ne olivat hienoimmat häät, missä olivat ikinä olleet.. No mutta olihan ne pirun hienot häät, hienossa ravintolassa, tunturin huipulla. Mutta minä en ollut onnellinen. Vieläkin muistelemme ystävieni kanssa, kuinka jumalaisen hyvää se kakku oli. Että jos jotain hyvää siitä jäi, niin se, että saimme maistaa elämämme parasta kakkua.
Vuoden päästä häistä olimme tilanteessa, jossa väkivalta oli viikoittaista, melkein päivittäistä. Mikään ei riittänyt. Hän epäili minua kokoajan pettämisestä. En voinut käydä missään muualla kuin töissä. Hän jopa asensi autooni ja puhelimeeni paikantimen. En saanut enää nukkua vaan hän tuli repimään minulta peiton pois päältäni tai jopa kaatoi sängyn. Seksiä oli harrastettava aina kun hän niin halusi ja monesti heräsin seksiin, mutta ikinä en pistänyt vastaan. Helpointa oli esittää nukkuvaa. Joka päivä sain kuulla, että en välitä hänestä, koska en halua harrastaa seksiä tai antaa hänelle hellyyttä.. Mutta en tainnutkaan enää välittää hänestä. Päivän kohokohta oli, kun sain lähteä töihin ja jos minulla oli vapaapäivä niin odotin vain, että tulisi työpäivä. Aloin pikkuhiljaa lipua pois, kunnes eräänä päivänä huomasin, että olen aivan tyhjä, minulla ei ole enää tunteita, en tunne surua, en iloa, en vihaa, en mitään… Olen pelkkä tyhjä kuori, jonka sisällä ei ole mitään. Niin kuin kindermuna, jonka sisällä ei olekaan sitä yllätystä, sisällä ei ole mitään. Inhosin itseäni, tunsin että olin pettänyt itseni enkä enää tuntenut itseäni. Sinä päivänä lähdin lopullisesti henkisesti siitä suhteesta, mutta fyysisesti jatkoin vielä suhteessa.
Mies selvästi huomasi, että olin lähtenyt henkisesti, koska väkivalta paheni. Hänen juomisensa paheni. Se oli tarpeeksi hyvä syy ruveta ryyppäämään, että olin mennyt nukkumaan yhdeksältä. Kuusi tuntia myöhemmin soitin ensimmäistä kertaa poliisille. Minua oli tönitty, heitelty, lyöty, lyöty tuolilla ja nyt olin ahdistettu nurkkaan ja minut uhattiin tappaa, koska olin niin välinpitämätön huora. En tiennyt, olisiko hän kykenevä tappamaan minut, mutta en halunnut ottaa siitä selvää. Kun poliisit saapuivat, niin hän rauhoittui välittömästi ja veti taas sen hyvämies-roolin päälle. Hän oli hyvä siinä. Monesti mietin, että ”hitto hän on hyvä, hitto hän on niin hyvä esittämään jotain mitä hän ei ole”. Kaikki pitivät hänestä ja kehuivat, kuinka onnekas olen, kun olen löytänyt noin hyvän miehen. Poliisi kutsui ambulanssin ja pian pääsin ambulanssiin. Hetken päästä poliisi tuli kertomaan, että he vievät mieheni putkaan ja että tällä hetkellä mieheni väittää, että minä olen riehunut siellä kämpässä ja hakannut itse itseni. Järkytyin täysin ja pelkäsin, että poliisit uskovat häntä. Onneksi eivät uskoneet ja sanoivat, että ovat nähneet monta tällaista tapausta.
Seuraavana päivänä menin kuulusteluihin, en tuntenut edes järkytystä enää ja päädyimme sovitteluun. Ennen sovittelua mieheni monesti muistutti, mitä minun pitäisi siellä sanoa. Vain jotta tarinamme täsmäisivät. Hän painotti minulle, että jos kertoisin kaiken, niin hän joutuisi vankilaan ja enhän minä sitä halunnut.
Kun sovittelun päivä tuli, sovittelijat kehuivat kuinka yhteistyöhaluinen ja avoin mieheni oli – toisinkuin minä. Tunsin suunnatonta vihaa ja inhoa ja mietin, että voi kuin vain tietäisitte… Sovittelun vuoksi jäin suhteeseen, sillä sovittelijat sanoivat, että minun tulisi olla avoimempi ja rehellisempi ja ottaa mieheni tunteet paremmin huomioon, sillä mieheni mukaan olin kylmä valehtelija. Sovittelijat eivät ymmärtäneet, miksi miestäni syytettiin pahoinpitelystä eikä vain lievästä pahoinpitelystä. Sovittelusta saadut paperit mieheni heitti roskiin, koska ei halunnut nähdä niitä enää koskaan. Olihan nekin todiste siitä, mitä hän oli tehnyt.
Kuukauden päästä meillä oli taas riita, joka päättyi siihen, että pakenin autosta rekkaan. Riitelimme autossamme työpaikkani pihalla ja olen siis rekkakuski ammatiltani. Silloin näin hänen silmissään katseen, jota en unohda. Katseen, josta tiesin, että hän olisi kykenevä tappamaan minut vaikka siihen paikkaan. Sen jälkeen en enää palanut muuta kuin hakemaan tavarani. Hän oli sinä päivänä taas kaatanut sängyn eikä antanut minun nukkua, joten olin hyvin väsynyt. Työkaverini tiesivät jotain tilanteestani, mutta eivät kaikkea. Sinä yönä kun lähdin takaisin kotiinpäin hakemaan kissaani ja tavaroitani, työkaverini katsoi minua silmiin ja sanoi: nähdään sunnuntaina, pysy hengissä.
Minä olen suuren kiitoksen velkaa työystävilleni siitä, että he jaksoivat olla siinä kun sitä tarvitsin ja antaa minulle normaaleja hetkiä kun en enää muistanut, mikä oli normaalia. He näyttivät minulle, että terveet miehet eivät käyttäydy niin kuin mieheni. Kiitos kaikista niistä normaaleista kahvihetkistä, tsempistä ja avusta.
Tänä päivänä tiedän, että olen yksi niistä ex-mieheni hirveistä ja pettävistä narsistiexistä. Ja uskon, että kukaan hänen existään ei ollut sellainen kuin hän kertoi, vaan hekin olivat vain uhreja.