Sitten tulin raskaaksi. Meistä oli tulossa ihan oikea perhe. Ensimmäisen täysin arvaamattoman pahoinpitelyn jälkeen jotain muuttui pysyvästi. Toivoin asioiden kääntyvän vielä hyväksi, mutta jokin alitajunnassani sanoi, että se oli alkua jollekin vielä pahemmalle.
Lenkiltä tullessani lapsen itku kuului ovelle. Se oli kova itku. Lapsi oli yksin kotona, kasvoissaan suuri mustelma. Viha alkoi etsiä minussa ulospääsyä. Kukaan ei koskaan satuta minun lastani! Vain kiristäminen ja painostaminen saivat minut jäämään. ”Jos sä nyt lähdet, niin mä tapan sut ja ton pennun.” Lattia täyttyi veritahroista, pois pääsyä ei ollut. Hän keitti kahvit ja katsoi urheiluruudun.
En osannut elää ilman häntä. Epätoivo oli voittanut jälleen järjen. Olimme palanneet yhteen.
Oli sunnuntaiaamu, koko perhe samassa pöydässä. Iltapäivällä puistossa kuului kikatus, kun hän lykkäsi keinussa istuvalle lapselle vauhtia ja sitten rakennettiin koko perheen voimalla maailman suurin lumiukko. Illalla lapsi oli pieni känkkäränkkä. Lapsi itki, eikä uni tahtonut tulla. Hänen sisukkuutensa loppui, hermot menivät – hän pahoinpiteli lapsen. Huusin ovella ja riuhdoin lapsen syliini. Hän tönäisi meidät seinään. Kaaduin lattialle lapsi sylissä. Tunsin, kuinka ensimmäinen lyönti osui. Olin käpertynyt pieneksi keräksi, kerän sisällä kymmenkuinen lapseni.
Minulla oli purppuranvärinen aamutakki ylläni, kun join aamukahvia niin, että kädet tärisivät. Minulla oli mustelmia ja ruhjeita. Mustelmat ja ruhjeet eivät rajoittuneet vain minuun, osansa oli saanut myös perheen pieni tyttövauva. Hän lähti töihin. Minä soitin naapurille, naapuri poliisille. Me lähdimme poliisien mukaan, yhteinen kotiovi sulkeutui viimeisen kerran.
”Minun oli katkaistava perheessämme jatkunut väkivallan kierre”
Väkivalta jättää syvät, jopa selittämättömät jäljet. Väkivalta latisti itsetuntoni ja käsitykseni normaalista käytöksestä oli hämärtynyt. Silti minun oli vain siirrettävä sääli syrjään ja katkaistava ehkä ikuisesti perheessämme jatkunut väkivallan kierre.