”Kun ensimmäisen kerran jouduin yöllä soittamaan hätänumeroon ja kotiin ilmestyi palokunta, poliisi ja ambulanssi, minua hävetti”

Muistan ensimmäisen kerran, kun hän kutsui minua huoraksi ja sen, kun hän kävi käsiksi minuun. Se hätkähdytti kyllä minua, mutta ei kuten sen olisi pitänyt. Olin lapsuudessani nähnyt isän tekevän paljon pahempia asioita äidille ja minulle. En osannut ajatella asioiden olevan väärin. Olin vain iloinen, että kokemani väkivalta oli nyt niin ”pientä”. Väkivalta lisääntyi ja tilanteet muuttuivat pahemmiksi. Kun aloin miettiä lähtemistä, kuvioon tulivat miehen itsemurhauhkaukset. Koin vastuuta mieheni säilymisestä elossa ja se sai minut hyväksymään asioita.

Kun ensimmäisen kerran jouduin yöllä soittamaan hätänumeroon ja kotiin ilmestyi palokunta, poliisi ja ambulanssi, minua hävetti. Olin epäonnistunut pitämään kaiken kasassa. Poliisi kehotti minua lähtemään ja kriisityöntekijä kehotti tekemään pakosuunnitelman seuraavaa kertaa varten. Silloin tajusin, ettei elämäni voi olla tällaista – elää pakosuunnitelman kanssa omassa kodissani, jonka piti olla turvani. Elää miehen kanssa, joka sanoo rakastavansa ja kohta uhkaa minua veitsellä. Lähteminen kuitenkin pelotti – pelkäsin oman henkeni puolesta ja pelkäsin, että mies todella tappaa itsensä. Kupla, jossa olin elänyt, oli nyt särkymässä ja se pelotti. Samalla tiesin lähtemisen olevan ainoa vaihtoehto, jos halusin elää ja voida hyvin.

”Olin päättänyt selvitä”

Lopulta minä lähdin! Se oli elämäni vaikein, mutta myös paras päätös! Kipu, jota olin pelännyt, iski kovaa. Olin kuitenkin päättänyt selvitä. Olinhan selvinnyt väkivaltaisesta suhteestakin! Välillä oli päiviä, kun vain lysähdin lattialle ja itkin. Itku vaihtui vihaan, itseinhoon, itsesyytöksiin, tunnottomuuteen, uhmaan ja lopulta vahvaan tahtoon saada elämä raiteilleen. Ensimmäistä kertaa elämässä sallin kaikki nämä tunteet itselleni. Tiesin, että kohtaamalla kaiken voisin päästä yli. Tulla ehjäksi.

Pikku hiljaa aloin huomata, että päiviin kuului myös hyviä hetkiä. Minä hymyilin, nauroin, koin mielihyvää pienistä asioista, aloin tuntea itseni jälleen arvokkaaksi. Uskalsin nukahtaa, uskalsin jättää veitsen pöydälle, uskalsin puolustaa itseäni asioissa. Päivä päivältä voin paremmin, sain lisää itseluottamusta, uskoin enemmän, että kaikki järjestyy – tulevaisuus näytti valoisammalta. Nyt lähdöstä on 4 vuotta ja elämäni on hyvää. Minulla on oikeasti hyvä ja rakastava miesystävä, töitä, ystäviä, harrastuksia, uskallan luottaa ihmisiin, en enää pyytele anteeksi sitä, millainen olen. Olen hyvä juuri näin. Olen nyt vapaa, onnellinen ja vahva!