Heitä kutsutaan vanhemmiksi. Minulle he lakkasivat olemasta sillä hetkellä, kun kotiin sallittiin laskeutua väkivallan kirous.
Toinen elämäsi tärkein ja rakas läheinen pahoinpitelee sinut fyysisesti. Isä. Sinulle tuntematon, muille mairea ja ystävällinen. Olit avuton hakemaan apua, koska pelkäsit. Sinua kiristettiin jo silloin rahalla ja uhkailtiin hiljaiseksi.Jo silloin opit valehtelemaan näkyvistä mustelmista ihollasi, se henkinen jälki oli ikuisesti syvempi.
Maksoin kalliin hinnan vaietusta salaisuudesta ja rakkauden valinnastani. Sen ymmärsin myöhemmin lapseni kanssa turvakodin portailla apua hakiessani. Me olimme viattomia koettuun väkivaltaan kumpikin. Trauma jäi asumaan elämän hetkiin, muistoihin, alitajuntaan ja opittuihin malleihin ihmissuhteissa. Se muistutti sinua tietämättäsi kehossasi.
Väkivalta näyttäytyi painajaisena niin unissa, kuin elämän arjen tilanteissa. Jotkut kutsuvat sitä epäonnena. Trauma toistui tutun ja turvalliseksi luullun miehen taas laskiessa naamionsa. Totuus oli liian karu ja kipeä, jopa särkyneessä sydämessäni. Minun rakkauteni rakkauteen kuoli tuolloin. Yhä on vaikea luottaa ihmisiin. Yhteiskunta myös jätti pettymyksen jäljet avun hakemisen verkossa, ja opettivat selviytymään täysin yksin. En kestänyt virkamiesten epäileviä ääniä ja katseita yhtään. En ivallisia äänensävyjä. Minä tiesin totuuden ja ne kaikki karmivat kokemukset. Yhäkö väkivaltaa on vaikea todistaa ja näyttää näkyväksi? Miten todistat henkisen väkivallan? Minun kohdallani voimautuminen löytyi taiteesta ja musiikista ja henkisyydestä.
Jokainen aamu on uusi mahdollisuus ilman väkivaltaa. Nyt olemme lapseni kanssa vapaita uuteen elämään, kun sen aika on.