Pystyn viimein hengittämään

Salamarakastuminen, lapsi ja yhteenmuutto. En tiedä mitä tapahtui ja miten se päätyi siihen pisteeseen, että ystäväni lopulta sanoi, ettei suhteemme ole terve. Vuosien saatossa minut oli eristetty ystävistä, perheestä ja muista sukulaisista, harrastuksista. Se kävi niin uskomattoman taitavasti manipuloiden, etten tajunnut sitä ennen kuin oli myöhäistä.

Kävin töissä, kunhan se sopi hänelle. Hän päätti kenen kanssa olin tekemisissä, millaisia vaatteita käytin ja miten meikkasin. Puhelintani kytättiin, minulle naljailtiin, hän oli äärimmäisen mustasukkainen. Minua painostettiin seksiin, raiskattiinkin. Unentarvettani ja väsymystäni vähäteltiin. Minua nöyryytettiin ja rankaistiin mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla. Kun yritin puhua, itkeä oloani, hän väitti ettei muista tilannetta. Sanoi, ettei noin ole tapahtunut tai, että syy oli minun. Ei hän tarkoita, eikä tarkoituksella. Olin nalkuttava akka, jolle ei kelvannut mikään. Hän oli uhri, minä pyysin anteeksi.

Uskoin parisuhteen vain olevan tällaista. Sain paniikkikohtauksia lähtiessäni kotoa, enkä uskaltanut enää ehdottaa omia menoja. Minulle väitettiin, ettei minulta koskaan kielletty mitään, mutta kaikilla tekemisilläni ja menemisilläni oli seuraus. Kertaakaan hän ei lyönyt. Ajattelin vain olevani hullu, kuvittelin vain hänen haluavan minulle pahaa, ei hän oikeasti.

Minulla oli jatkuvasti epämääräinen paha olo. Jäljelle minusta jäi vain varjo. Unelmani, työhaaveeni, elämäniloni, kaiken hän vei. Pahimpina aikoina näin vain kuoleman, meidän jomman kumman, olevan ainoa ulospääsy. Makasin tuijottaen kattoa ja toivoen kuolemaa.

Lopulta, yli viiden vuoden jälkeen, sain talouteni siihen tilaan, että pystyin lapsen kanssa lähtemään. Pystyn viimein hengittämään. Epämääräinen, paha olo katosi, tilalle tuli rauha. Pystyn viimein ymmärtämään, että olen todella kokenut henkistä sekä seksuaalista väkivaltaa. Luulen, että pystyn viimein käsittelemään kokemaani ja tiedän, etten ole hullu ja vain kuvitellut. Uskon, että saan rakennettua itseni palasista takaisin ehjäksi, kunhan annan sille aikaa.

Joudumme olemaan tekemisissä lapsen takia, mutta uskon pystyväni siihen. Pahimmalta tuntuu se, että haluaisin kertoa kaikille mitä tapahtui. Haluaisin selittää menetetyille ystävälleni ja perheelleni, miksi katosin. En kuitenkaan voi tehdä sitä, sillä pelkään vastahyökkäystä. Siksi kärsin yksin. Tuntuu epäreilulta, että mikä minulle oli traumaattista, oli toiselle tavallista arkea. Minä kärsin siitä, että toinen teki väärin. Pahinta on, ettei hän myönnä mitään, ja saa minut uskomaan, etten ole mitään väärää kokenut. Uskoin häntä. Haluan viimein saada oikeutusta kokemalleni vääryydellä, että minä koin oikeasti pahaa, ja minä oikeasti voin sitä alkaa käsittelemään. En voi käsittää miten olen voinut elää niin vahvasti kieltämyksessä, että vasta nyt, eron jälkeen omassa kodissani turvassa, voin uskoa omaa kokemustani ja päästä eteenpäin.