Kaikki alkoi suuresta huomiosta, olin täydellinen, prinsessa. Tosiasiassa olin nuori ja kokematon, lapsi vielä. Äkkiäkös minut sai sidottua sormien ympärille. Oli asuntolainaa ja pian odotinkin jo ensimmäistä lasta, tuolle täydelliselle miehelle. Positiivisesta raskaustestistä alkoi alamäki, vaikka lapsi olikin elämäni onnellisin uutinen. Alkoi pettäminen. Jollain kierolla tavalla hän sai minut uskomaan, että vika on minussa. Uskoin. Olin vain lapsellinen ja tyhmä. Vuosia vieri, tuli toinen lapsi ja rahaongelmia. Paljon riitoja, aina vain uhkaavampia. Aloin jo ymmärtää, että elämä hänen rinnallaan oli henkistä helvettiä. Kului taas aikaa – jospa hän muuttuisi.
Sitten tuli se päivä, päivä, kun hän rikkoi fyysisen koskemattomuuden rajan. Pelkäsin. Halusin pois. Toivoin jopa, että hän löisi niin, että minuun jäisi jälki. Joku voisi uskoa minua. Minussa oli jo monta ruhjetta, sisälläni.
Olin yhtäkkiä taas ihminen
Lopulta uskalsin lähteä, uskalsin avata suuni. Ja minua uskottiin, pelkoni hyväksyttiin, minulla oli lupa tuntea. Olin yhtäkkiä taas ihminen, nainen, yksilö, äiti. Minulla oli arvoa.
Vuosia on kulunut lähdöstäni, täyttä rauhaa en saa vieläkään, ehkä jonain päivänä. Mutta minulla on koti, jossa ei tarvitse pelätä. Minulla on perhe, minulla on rakkautta. Ennen kaikkea, minulla on itseni. Minä olen ihminen, jolla on arvoa. Siitä en enää koskaan luovu.
”Hiljaa oven raosta hiipi pelko ja otti valtaansa.
Piti siinä kuin omistaisi minut.
En pystynyt enää.
en olemaan hiljaa, en tanssimaan pelon tahtiin.
Hiljaa hiivin minäkin ja suljin oven perässäni.
Aamun aurinko nousi puiden takaa
kuin kertoen, että on uuden aika.”