Kaikki alkoi lukiossa. Huomasin hänen olevan erilainen kuin kukaan koskaan tapaamani poika. Muutin vanhempieni luota hänen luokseen. Helvetti oli irti! Sanoin pojalle, että hän saa läpsäistä minua, jos nalkuttamiseni menee yli. Ymmärrän vasta nyt, ettei sekään ole oikein!
Kerroin tilanteesta koulussa yhteiselle ystävällemme, näytin huuleen tulleen haavan ja kerroin seinää päin hakkaamisesta. Hän ei uskonut. Kerroin toiselle kaverilleni, joka asui eri paikkakunnalla, tilanteen ja osoitteemme. Sovimme, että jos laitan hänelle viestin ”nyt”, hänen on soitettava apua antamaani osoitteeseen. Niin paljon minä pelkäsin.
En halunnut erota. Riitojen aikana, potkittuna lattialle anelin, että hän antaisi anteeksi eikä jättäisi. Hain häneltä huomiota seisomalla keittiössä veitsi kädessäni uhaten tappaa itseni. Niin paljon halusin, että hän näyttäisi edes jotain positiivisia tunteita minua kohtaan. Ei hän näyttänyt. Koko suhde oli jo niin sairas, etten voinut ymmärtää miten en tajunnut erota.
Hän jätti minut puolen vuoden seurustelun jälkeen. Ero tuntui kamalalta, mutta pian huomasin löytäväni itsestäni ihan uusia voimavaroja.
Vähän ajan kuluttua vanha kumppani palasi taas kuvioihin. Tapailimme salaa vanhemmiltamme. Yritimme vielä kerran saada suhdetta toimimaan ja vietimme öitä toistemme luona. Heräsin yhtenä yönä siihen, että hän oli yhdynnässä kanssani. Paniikissa en osannut sanoa tai tehdä mitään. Rikosilmoitusta en siitäkään ikinä tehnyt.
Elämäni on erittäin hyvässä jamassa, mutta en voi, osaa tai yksinkertaisesti jaksa nauttia siitä, vaikka tahtoa olisi paljon! Olen vasta 20-vuotias ja haluaisin vihdoin opiskelemaan, mutta olen henkisesti vielä niin väsynyt ja hukassa itseni kanssa, etten tiedä jaksaisinko. Vuosi on joko henkisen kasvun tai totaalisen romahtamisen vuosi. Toivon ensimmäistä ja ilman taistelua en luovuta.