Välillä mä tajusin, että Antti ei kohtele Aadaa oikein nukkumaan laitossa. Riitojemme yhteydessä, minä huusin Antille, kuinka hän pahoinpitelee Aadaa. Tähän Antti vastasi nauraen, että ei se ole mitään pahoinpitelyä. Se nauru oli jotain tosi ilkeää. Se oli jotain tosi ahdistavaa. Vähän niin kuin se olisi just puukottanut mua ja nauraisi päälle. Sillai psykopaattisesti mitään tuntematta.
Alkuun mä yritin mennä väliin, kun eihän noin voi tehdä omalle lapselleen. Ja mun lapselle. Mutta Antti oli niin vihainen, etten mä lopulta enää uskaltanut. Mun piti olla yläkerrassa Sofian kanssa, kun Antti laittoi Aadaa nukkumaan. Jos mä aikani sitä tappelua kuunneltuani menin alakertaan siihen väliin, Antti oli niin pelottava ja uhkaava, ettei mulla ollut muuta vaihtoehtoa, kun olla puuttumatta siihen. Joskus mä vaan seurasin sitä vierestä Sofia sylissä. Tai joskus Aada oli vaan hiljaa omassa sängyssään. Se oli jo mennyt nukkumaan. Sofia on siis nähnyt näitä Antin tekemi Aadan nukutussessioita paljon.
Nyt mä vasta oon tajunnut, miksi Sofia on ollut aina niin herkkä ja helposti itkevä. Se väkivallan näkeminen on ollu varmasti todella traumatisoivaa. Mulle on tullut semmosia ahdistavia takaumia, jossa mä näen ne nukutussessiot niin todenmukaisena. Mä en ymmärrä miksen mä ole tehnyt mitään. Ja toisaalta ymmärrän. Mä olen pelännyt Anttia. Ja jotenkin, kun se kaikki alkoi pikkuhiljaa niin siitä tuli arkipäivää. Se oli vaan tavallista. Näinhän ne nukutukset on aina tehty. Ja sitten tuli niitä hetken todellisuuteen heräämisiä, kun riidoissa huusin Antin pahoinpitelevän Aadaa. Mut se jäi sitten siihen. Asialle ei tehty mitään. Mulla oli niin paljon työtä arjen pyörittämisessä. Ja ne hyvät ajat sai unohtamaan ne huonot ajat. Ja sitä vaan odotti että se loppuis.
Miltähän Aadasta on mahtanut tuntua. Se on varmaan jo illan lähestyessä tiennyt, että taas on tappelu edessä. Ja aina se jaksoi laittaa vastaan. Ne tappeli joka kerta. Ja Antin uhkailut vaan paheni. Se itku, mikä sitten lopulta Aadasta tuli, kun se oli luovuttanut, oli musertavaa. Lohdutonta. Sen on täytynyt kärsiä niistä. Sen on pitänyt pelätä tosissaan siellä pimeässä vaatehuoneessa. Muakin pelottaisi siellä, vaikka mä oon aikuinen. Ja, että oma isä kantaa terassille päin ja uhkailee Aadan nukkuvan ulkona. Pimeässä ja kylmässä. Hangessa. Aada on varmaan oikeasti luullut että isä heittää hänet sinne nukkumaan. Ei ihmekään, että hän on lopulta suostunut sänkyyn nukkumaan ja itkenyt lohduttomasti.
Mä en ymmärrä miten mä kestin sitä yli kaksi vuotta. Ja miten Aada kesti. Lopulta mä vaan olin niin väsynyt, etten tiennyt mikä mun on. Enkä yhtään ihmettele, että olin väsynyt. Kaikki nää nukutuskerrat on varastoitunut mun mieleeni kuin päällekkäiset erikokoiset satukirjat. Sinne ne on heitetty käsittelemättöminä. Kun ei niitä koskaan käsitelty, kun Antin mielestä ne oli ihan normaalia. Nyt se satukirjakasa vaan on alkanut huojua. Mun pää on ollut kuin sumussa tai jossain huumausaineessa ja nyt se on selkiytynyt. Mun ajatus kulkee ja mä muistan asiat paremmin kuin koskaan. Ne oli vaan kaikki laitettu sinne varastoon odottaen, että joku löytää avaimen sinne. Nyt se avain löytyi, kun pääsin eroon Antista.
Mutta mitä näille ajatuksille sitten pitäis tehdä? Lapset on siellä isän kanssa joka päivä. Vaikka ne nukutukset ei enää olis tällaisia, niin millainen ihminen se Antti on, kun se on pystynyt tällaista tekemään. Ja niin pitkän aikaa. Miksei se lopettanut silloin? Nyt se on pystynyt vissiin lopettamaan, kun sitä vahditaan koko ajan, joka päivä päiväkodin ja lastensuojelun toimesta. Miksi se teki meille tällaista niin pitkään? Eikö se tajua mitä se on aiheuttanut? Tää ei oo voinut olla vaikuttamatta Aadaan ja Sofiaan. Ja se valtava stressimäärä, mitä mä tän takia jouduin kohtaamaan, onko se vaikuttanut jotenkin Venlaan, kun olin siitä silloin raskaana. Googlen mukaan on, mutta mulle on epäselvää miten. Ei oo ihmekään että mä romahdin. Ei oo ihmekään etten olis enää jaksanut elää. Mä en vaan tajunnut mistä se paha olo ja väsymys tuli. Mä vaan yritin selvitä päivästä toiseen, kun aattelin että se jossain vaiheessa helpottaa. Mutta se ei vaan helpottanut. Vasta syksyllä, kun nää kaikki tuskaiset muistot alkoi tulvia mun mieleeni. Pahoinpitely ja kaikki ne rumat sanat ja teot. Mä yritin parhaani, mutten vaan ollu tarpeeksi vahva. Vaikka kyllä mä vahva olin, ei kukaan olis kestänyt tätä näin kauan. Siihen vielä päälle se, että olin juuri synnyttänyt ja sit ne sanat kävi vaan pahemmiksi. Ei ihmekään että aloin sanomaan vastaan. Ei ihmekään että me riideltiin.
Se yks asia mistä mä sain päättää oli lasten vaatteet. Jossain vaiheessa se meinas, että kaikki ostokset pitäisi hyväksyttää aina sillä ennen ostopäätöstä. Välillä mä teinkin niin, mut sitten en enää jaksanut. Mä pidin siitä kiinni, että tää on se yks asia mistä mä päätän. Ostin niitä sitten kertomatta sille mitään. Lapset kyllä tykkäsi uusista vaatteista. Antti ilmeestä päätellen ei. Mut ittelleni mä en ostanut mitään. Vaan pakolliset, eli hygieniatarvikkeet ja ruuat. Sitten kun mä muutin pois Antin luota, oon uudistanut mun vaatekertaani. Ei enää tarvi käyttää kymmenen vuotta vanhoja kenkiä tai takkeja. Tai reikäsiä paitoja ja kalsareita. Se on tuntunut hyvältä, eikä se oo ollut haukkumassa niitä. Mun lempitakki oli vaaleanpunainen villakangastakki ja huivi. Se haukkui niitä aina joka vuosi. Ne oli muka kulahtaneet ja vääränväriset. Mä muistan sen aina kun mä puen sen takin päälle. Mut mä puen sen, koska mä tykkään siitä.
Nyt mä tajuan että se seksin harrastaminenkin oli vallankäyttöä. Sitä tehtiin vaan silloin kuin Antille sopi. Mun ehdottamat ajat oli aina vääriä. Aina löyty jokin tekosyy. Seksi oli ainut meidän läheisyys. Antti ei ollut koskaan hellinyt mua tai kosketellut muuta kuin sängyssä. Ei vaikka mä olin pyytänyt. Jos mä menin sohvalle sen viereen, se käski mennä kauemmas kun sen tulee kuuma. En tiedä tuliko sen oikeasti kuuma, vai eikö se vaan halunnut mua sen viereen. Mä en ois sitä seksiä halunnut ja toisaalta taas halusin. Jos läheisyyttä olis ollut muuten en tie oisinko seksiä halunnutkaan. Mutta ei sitä läheisyyttä ollut. Ei ollut rakkauttakaan. Oli vaan jonkinlaista kiintymystä ja pelkoa päästää irti. Pelko siitä, jääkö yksin ja miten pärjää yksin. Oli mieluummin huonossa suhteessa kuin yksin. Odotti että kaikki muuttuu hyväksi ja perhe on kuitenkin koossa. Mut olis ollut parempi vaan lähteä niin minä ja lapset oltais säästytty niiltä traumoilta. Mut koska sitten olis pitänyt lähtee? Mä sain kuitenkin maailman ihanimmat tytöt. Joten ennen niitten syntymää toisaalta ei olis pitänyt lähtee. Ja toisaalta olis. Olis pitänyt jo silloin 2006 eron jälkeen olla palaamatta yhteen. Mutku Antti pyysi niin en mä voinut vastustaa. En tiedä miksen.
Mulle se on aina ollut kaksi eri ihmistä. Se huutava ja pelottava. Ja sit se tyyppi jonka kanssa on kiva viettää aikaa. Mut se ajan vietto on ollut semmosta kaverillista. Semmosta olis voinut viettää naisenkin kanssa. Nyt mä sen tajuun. Ei meillä mitään parisuhdetta ole ollut. Ja sitten, kun siitä suhteesta pääsee irti ja tajuaa, että mikään ei oo ollut normaalia on jo liian myöhäistä. Se on jollain ihmeen tavalla saanut lapset ja kaikki vakuutetuksi, että mä oon vaarallinen ja impulsiivinen. Mutku mä oon aina ollut harkitsevainen ja perusteellinen. Tunnollinen. Se on antanut ihmisille sellaisen kuvan musta mikä mä en oo.