Olin silloin parikymppinen nuori naisen alku ja hyvin ihastunut poikaystävääni. Kaikki alkoi pikkuhiljaa pahentua. Ensin tuli henkinen väkivälta. Missä vain liikuimmekin ja, jos satuin katsomaan toista miestä, alkoivat kommentit ”mitä sä sitä vahtaat?” ”Onko sulla ollu tuon kans jotain?” ”Ootko sä totakin pannu?” Vaikka kyseessä oli tuntematon ihminen vaikkapa kaupassa.
Sitten alkoi menemisten rajoittaminen. Minulla ei ollut omaa autoa käytössä ja lainasin hänen autoaan. Jos meillä oli riitaa, hän vei avaimet ja lähti, saattoi jopa viedä puhelimenkin samalla. Sitten hankin oman auton, siitä vasta huuto alkoi. Hän ei voinut enää rajoittaa menemisiäni samaan malliin, asuimme 15km päässä keskustasta ja työpaikastani.
Lopulta mukaan tuli myös fyysinen väkivalta. Hän herätti minut yöllä heittämällä koko sängyn ylösalaisin ja käyden kurkkuuni kiinni. Pääsin tilanteesta pois ja tilanne rauhoittui. En enää uskaltanut sinä yönä nukkua, odotin vain, että pääsisin töihin. Illalla tuli tyypilliset anteeksipyynnöt ”en enää ikinä tee niin” kunnes tuli seuraava kerta ja seuraava, tässä vaiheessa kyse oli vielä enemmän henkisestä kuin fyysisestä, pientä tönimistä lukuunottamatta.
Viimeinen kerta tuli kun hän kävi kunnolla käsiksi riidan päätteeksi. Olin silloin 3kk raskaana. Hän tarttui minua takaapäin, raahasi olohuoneeseen ja istu päälleni. Alkoi takomaan päätäni lattiaan ja sylki päälleni. Tilanne rauhoittui vähän ja pääsin pois hänen altaan. Hetken päästä hän painoi minut keittiön lavuaaria vasten, tarttui puukkoon ja osoitti sillä minua. Tartuin terästä jotta sain työnnettyä sen pois rintakehäni edestä. Hän vetäisi puukon pois ja viilsi sormeni ja aiheutti niihin pysyvät vauriot.
Ensiavussa mitä ihanimpien hoitajien ansiosta sain voimaa ilmoittaa hänelle, että suhde on nyt ohi. Poliisit tulivat ja veivät hänet pois. Emme koskaan palanneet yhteen, kiitos näiden hoitajien, joiden avulla sain voimia irrottautua suhteesta.