Meillä kesti ns. hyviä aikoja ehkä reilu vuoden. Siitä alkoi alamäki, enkä oikeastaan tiedä mistä kaikki alunalkaen lähti. Minusta tuli sätkynukke. Kerran pyysin miestäni lopettamaan lyömisen ja itkin, etten voisi olla suhteessa väkivaltaisen miehen kanssa. Jollain ihmeen tavalla mies onnistui luikertelemaan tilanteesta. Pyysi anteeksi ja vakuutti, ettei enää milloinkaan tekisi minulle vastaavaa.
Sitten tuli se ilta. Hän kuristi minua ja lapseni katsoivat vieressä. Luulin, että minun elämäni todella päättyy siihen, lasteni edessä. Olin shokissa. En saanut edes huudettua apua. En uskaltanut puolustautua, koska tiesin, että jos jotain vastarintaa tulisi, kävisi vielä pahemmin. Päätin, että nyt on vain kestettävä jokainen kuristus, lento ja lyönti. Tyttäreni tuli luokseni ja otin hänet kainalooni sanoakseni, ettei mitään hätää. Vaikka olihan siinä hätä.
Seison nykyään vahvempana kuin koskaan
Minulle kuitenkin tuli jossain vaiheessa halu nähdä mies ja suhteesta lähteminen oli jopa tämän jälkeen erittäin vaikeaa. Mies piteli minua sylissä, pahoitteli kaikkea ja jälleen lupasi, ettei enää milloinkaan. Yritin näyttää siltä, että harkitsen asiaa mutta sisimmässäni tiesin, että todella aion lähteä.
Eron jälkeen minusta tuntui, kuin olisin päässyt jostakin häkistä ulos. Käymme tyttäreni kanssa nyt terapiaa ja yritämme selvitä päivä kerrallaan miehen jättämistä traumoista. Vihdoin kaikki alkaa selkiintyä ja minä voin taas hengittää. Tuntuu, että todella saan elää tätä elämää. Tämä mies on vain naarmu ihossani. Seison nykyään vahvempana kuin koskaan. Pyrin kääntämään tämän kaiken itselleni vahvuudeksi. En aio tyytyä kohtalooni vaan todellakin nousen täältä vielä tämän kerran!