Olin jonkinlaisessa hurmassa. Kyllä siinä kiellettiin ja varoitettiin, mutta se kaikki tapahtui liian nopeasti. Se ensimmäinen isku tuli niin yllättäen, en voinut uskoa sitä todeksi. Syy oli ihan mitätön. Nyt jälkeenpäin ajatellen niistä väkivallan vuosista on paljon pimennossa, mutta se ensimmäinen isku on vieläkin tosi selkeä. Imuroin, ja miehen kännykkä oli siinä sohvan käsinojalla. Sanoin, että ota se pois, mutta ei ottanut. Kännykkä putosi lattialle ja siitä se ensimmäinen isku tuli. Väkivallasta en kertonut kenellekään, hävetti niin paljon. En kehdannut edes siskolle puhua, vaikka oltiinkin läheisiä. Raskaaksi tulin heti. En uskaltanut sanoa kenellekään, että olisin halunnut keskeyttää raskauden. Yritin kaikkeni, että olisin saanut keskenmenon. Lapsi syntyi ja väkivalta jatkui. Aloin oppia jo pelkästä miehen hengityksestä, että nyt alkaa piinaus. Hengitys alentui ja se räjähdys saattoi tulla ihan mistä tahansa. Fyysinen väkivalta oli rankkaa, mutta henkinen väkivalta oli kuitenkin vielä pahempaa. Omaa mielipidettä ei saanut sanoa, itse en vaan osannut ymmärtää sitä vääryyttä. Olin kasvanut niin, että oma mielipide oli arvokas. Jos mies teki väärin, niin sekin oli minun vikani. Jos oltiin jossain paikassa missä oli muitakin ihmisiä, en uskaltanut edes katsoa ketään silmiin. Näitä asioita ei kukaan tiennyt, ainoa kenelle puhuin, oli Jumala. Oli tietty tilanteita, että tuli ihmeteltyä, että Jumala missä olet. Vuosien mittaan suunnittelin jo pakoa monesti, mutta en vain päässyt irti, en uskaltanut. Pelkäsin sukulaisten ja läheisten puolesta. Ja oman henkeni, kunnes tajusin, että oman henkeni takia minun oli lähdettävä.
Tuli se päivä, että lapsi leikki keittiön lattialla leluillaan, mies oli suihkussa. Sanoin lapselle, että äiti lähtee nyt kauppaan, eikä tule enää takaisin.
Älä jää yksin
Turvakoti toisella paikkakunnalla oli se, mikä pelasti minut. En olisi nyt hengissä, se on tosi. Voi kun saisin kaikille väkivaltaa elämässään kokeville sanottua, että älä jää yksin!
Omalla kohdallani on nyt vapaus. Vapaus mennä ja olla. Saan hengittää vapaasti ja olla oma itseni. Vaikka mokaisin, ei koskaan tarvitse pelätä. En silti anna itselleni oikeasti lupaa olla onnellinen. Jos nautin olostani, syyllistän kuitenkin itseäni.
Haasteellista on se, että vaikka nykyisen puolison kanssa on hyvä parisuhde, hänen on vaikea ymmärtää minua. Ei tiedä mitä on ollut, miten voisikaan, kun en edes itsekään aina ymmärrä tai muista niitä ensimmäisen elämän asioita. Jossain tuolla mielen syövereissä ne asiat on. Unissani mä vieläkin lähes joka yö karkaan sieltä asunnosta. Joskus mä uskallan ottaa lapsen mukaan, joskus en. Täydellistä elämästä tekisi se, että saisimme lapsen kanssa olla jonain päivänä yhdessä.
Se on asia, jota Jumalalta rukoilen joka päivä.