Muistan, että hävetti ihan hirveästi. Hävetti, että joku saisi tietää, että mun mieheni on ihan idiootti. Hävetti, että itse töissä kerron muille, miten pitää olla ja elää, ja esitän jotain hemmetin esimerkkiä, kun oma elämä on ihan oikeasti ihan sairasta ja kieroutunutta. Häpesin miehenkin puolesta, että se tekee sellaista. Itseä ei tullut niin ajateltua, halusi kai vaan kieltää kaiken. Oli sellainen katkeruus totta kai, se kalvoi koko ajan. Ajatteli, että sekin menisi pois, jos mies vaan olisi pyytänyt anteeksi. Ja sitten keksi tekosyitä sille miehen käytökselle, että töissä on rankkaa ja sellaista.
Pystyn taas hengittämään
Huoli lapsista oli se, mikä herätti. Ei sitä oikeastaan itsekään ymmärtänyt -ajattele! Alan ammattilainen, eikä sitten tajua, kun omilla lapsilla on hätä! Ei se prosessi helppo ollut, mutta aika nopeasti kaikki lopulta kävi, sitten kun niin päätin. Työstän tunteitani edelleen, ja oma voima alkaa palaamaan. Pystyn taas hengittämään, ihan oikeasti hengittämään, vetämään keuhkot täyteen ilmaa. Toivon vaan, että omalla esimerkilläni voin näyttää muillekin, ettei ne kulissit ole sen kaiken arvoisia, että uskalla olla rohkea. Itsesi ja sun rakkaimpien tähden.