Synnyin 2000-luvun alussa perheeni yhdeksänneksi lapseksi. Olin lapsuuden kirjojen mukaan rempseä ja elehtiväinen tyttö. Veljeni syntyi 3 vuotta minua myohemmin. Perheeni oli vanhoillislestadiolainen. Muut sisarukseni olivat vanhempia ja kotona asuivat vain minä, isoveljeni ja kaksi siskoa.
Ensimmäinen muistoni on yhdeltä sunnuntailta. Ennen seuroihin menoa leikin veljeni kanssa lastenhuoneessa ja ihmettelimme sähkönappuloita seinällä. Veljeni päätti kokeilla yhtä ja talon kaikki sähköt menivät poikki. Pistin hädissäni sähköt takaisin mutta isäni oli jo tullut huutaen huoneeseen ja repäissyt minua hiuksista. Kun tämän jälkeen itkien kerroin että se en ollut minä, isäni pyysi anteeksi ja lähdimme seuroihin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Isäni oli väkivaltainen. Suutui pienistäkin asioista. Joskus lapset tiputtavat lasin lattialle tai maidon kanssa sattuu vahinko. Meidän kodissa se oli aina iso asia, saimme huudon tai tukkapöllyä, jos näin sattui käymään. Muistan vieläkin, kun juoksin yläkertaan peläten, että isäni tulee perässä.
Oma helvettini alkoi kun veljeni oli noin 4-vuotias. Hän alkoi olemaan erityisen ärtynyt ja fyysinen väkivalta oli ratkaisu useaan asiaan. Tämän mallin hän oli nähnyt isältämme. Veljeni sai monta diagnoosia. Hänen kehitys oli hidasta jo pienestä lähtien ja tunteiden kanavoiminen oli hankalaa. Veljeni sai apua.
Muistini on heikko ja ensimmäiset 15 vuotta elämästäni ovat sumeat. Oli kuitenkin noin viiden vuoden ajanjakso, jolloin veljeni oli erityisen väkivaltainen minua kohtaa. Pienistäkin asioista sain kokea väkivaltaa häneltä ja lisäksi isältämme. Tämän kaiken keskellä olin myös koulussa kiusattu ja syrjitty.
Äitini lähti isäni luota kun olin yhdeksännellä luokalla. Asuimme silloin välillä äitini luona ja välillä isäni. Heidän eronsa oli hyvin riitaisa ja isäni syytti minua ja veljeäni.
Vanhetessani väkivalta vähentyi. Veljelläni oli hyvät lääkkeet ja osasin käytätytyä isäni seurassa virheettömästi. Yhdeksännen luokan lopussa minulla alkoi tulla voimakkaita masennusoireita ja itsetuhoisuutta. Kaikki vuodet, joina olin joutunut pärjäämään ilman aikuisen tukea tai turvaa. Kaikki se väkivalta, jota olin nähnyt ja kokenut oli jättänyt minuun suuret arvet ja vaikuttaa vahvasti kaikkeen mitä kohta 20-vuotiaana teen. Isäni ja minä emme ole puheväleissä. Hän luulee että Jumala hyvittää hänen syntinsä ja rankaisee epäuskovaisia. Veljeni asuu äitini kanssa. Hänestä on kasvanu empaattinen ja reipas nuori mies. Syvä viha, mitä tunsin häntä kohtaan on kaikonnut. Minulla on hyvä suhde äitiini.
Tällä hetkellä käyn terapiassa ja käytän masennuslääkkeitä. Itsetuntoni on kärsinyt paljon ja sosiaaliset tilanteet tuntuvat ahdistavilta. Olen kuitenki päässyt pitkälle ja vaikka tarinasta puuttuu lukemattomia eri kohtia, joita en olisi millään jaksanut kirjoittaa, pääosat siitä kuitenkin löytyy.
Ja toivon, jos olet elämässäsi tämän kertomuksen äiti, sisar tai naapuri, joka usean kerran kuulee huutoa ja karjuntaa sekä väkivaltaa viereisestä asunnosta, hae apua. Jos et itseäsi varten, niin ainaki sitä pientä avutonta lasta varten.