Edelleen joka ikinen iltapäivä ja ilta, joskus jopa öisin käyn tarkistamassa että ulko-ovi on kunnolla lukossa. Kun kävelen ulkona huomaan tarkastelevani ihmisiä, onko se hän. En kestä jos joku kulkee takanani. Minulla on selkeä puolentoista metrin tila ympärilläni, jota lähemmäs en päästä ketään, tilanteissa jossa se rikkoutuu, olen valpas. Niinä hetkinä kun hän ottaa joskus yhteyttä psyykeni hajoaa joka kerta muutamaan miljoonan osaan, syke nousee ja mielen täyttää epätoivo ja pelko.
Neljä vuotta sitten päätin lopullisesti hyvästellä lasteni takia hänet. Edeltävät neljä vuotta olivat kuluneet vaihtelevasti lähinnä henkisen, sosiaalisen ja taloudellisen väkivallan otteessa. Nyt olen yksin. Lukuunottamatta hänen puhettaan ja kommenttejaan, jotka alituisesti seuraavat elämääni ajatuksissani. Lapseni ovat nähneet ainoastaan yhden fyysisesti väkivaltaisen tilanteen. Sekin on liikaa, mutta onneksi vain sen.
Olen tehnyt kaikkeni, että minä ja lapset emme altistuisi hänen käytökselleen enää. Olemme yhdessä yksin. Meillä ei ole ketään muuta kuin toisemme. Oma mieleni on hajalla. En pääse yli enkä ympäri. Suhde hänen kanssaan hajotti kaiken minussa. Vei kaiken. Ei ole ystäviä ja vaikka olen yrittänyt, en saa mistään kiinni, mihinkään en luota. Olen varma, että jatkuva stressintila, jossa elän kuin kiinni aikapommissa, aiheuttaa vielä jotain kamalaa.
Kukaan ei tunnu ymmärtävän. Miten voisikaan. Tarina on niin epätavallinen ja monimutkainen. Pelko kaikesta siivittää oloani alati. Silti hoidan lapset, työn, opiskelun, kodin ja urheilen minkä voin. Mikään ei vaan auta päästämään irti ja hyväksymään, että näin nyt meni. Rakastan lapsiani, meidän pientä perhettä, mutta se ei tunnu kokonaiselta. En käsitä miten joku voi olla niin julma. Enkä käsitä miten sallin sen kaiken tapahtua itselleni niin pitkään. Jäljelle jäi pelkkä kuori.
Ammattilainen minussa ymmärtää, että hän on sairas. Hän sairastutti myös minut. Vasta muutama kuukausi sitten pystyin rehellisesti myöntämään, että kyse oli väkivallasta. Huomasin vähätteleväni hänen tekojaan. Silti se mentaalinen manipulointi on jättänyt suuremmat jäljet minuun. En tiedä miten päästä eteenpäin. Sinnittelen. Surullisimmalta tuntuu se ettei kukaan tiedä. Ja mitä se auttaisi vaikka tietäisi.
Olen vahva koska ei ole varaa olla heikko. Pitäis valmistua tänä keväänä mielenterveys ja päihdetyön ammattilaiseksi. Valmistaudun siihen, että hakisin apua itselleni. Mutta silti ajattelen, että mitäpä sitä kuormittamaan systeemiä, monella on varmasti paljon vaikeampaakin. Eikä avun hakeminen aikaisemminkaan tuottanut tulosta. Kauhea ristiriita. Koko elämä on.