Olin 16-vuotias tyttö joka luuli kokevansa ensimmäistä kertaa aitoa rakkautta. Parisuhde eteni todella nopeasti, silloinen kumppani sanoi rakastavansa minua jo ennen, kuin aloimme oikeasti seurustella. Puhuimme tulevaisuudesta ja tuntui siltä, että olisimme tunteneet toisemme jo aina. Tunsin itseni arvostetuksi ja ikään kuin palvotuksi, sillä sain kuulla kohteliaisuuksia koko ajan, sain kauniita lahjoja ja minulle annettiin kaikki maailman huomio. Hän halusi tietää minusta saman tien kaiken. Jopa asioita, joista oli vaikea puhua. Hän sanoi, että voin olla täysin avoin ja rehellinen hänen kanssaan.
Vähitellen minut eristettiin huomaamatta ulkopuolisesta maailmasta, läheisistä, ystävistä, perheestä. Kumppanini oli koko elämäni, eikä millään muulla ollut merkitystä. Teimme kaiken yhdessä, mutta yksi asia vaikeutti tätä merkillisesti. Hänen vanhempansa olivat väkivaltaisia häntä kohtaan. He vastustivat suhdettamme kovasti, koska olimme molemmat tyttöjä, joten pidimme suhteemme salassa.
Minusta tuli suorastaan hänen pelastajansa. Matkustin neljä kertaa päivässä junalla ja yritin samalla tasapainottaa opinnot, meidän tapaamiset ja työt. Odotin monta tuntia hänen koulunsa vessoissa, jotta voisimme nähdä toisiamme edes välitunnin ajan. En ymmärtänyt ollenkaan, kuinka paljon stressiä tämä minulle aiheutti.
Pian tilanne oli sellainen, että olisin tehnyt hänen puolestaan ihan mitä tahansa. Hän ei tehnyt koskaan mitään väärin. Hän kritisoi ja arvosteli tekojani, ominaisuuksiani ja mielenkiinnon kohteitani. Nämä nöyryytykset hän päitti sanomalla niitä vitsiksi. Itseluottamukseni heikkeni. Tunsin syyllisyyttä ja häpeää pienistäkin asioista, tunsin itseni vialliseksi. Opin kävelemään kananmunankuorilla miellyttääkseni häntä, sillä minun silmiini hän oli täydellinen, enkä halunnut, että hän suuttuisi taas minulle.
Hienovarainen kontrollointi alkoi vaikuttamaan käyttäytymiseeni, arvoihini ja uskomuksiini. Minua pelotti, mutta en myöntänyt sitä edes itselleni. Joskus hän läimäytti, mutta ”vain silloin kun olin tehnyt jotain väärää”. Vika oli aina minussa, myös silloin kun hän petti. Pyysin anteeksi.
Käytöstään hän oikeutti omalla haasteellisella menneisyydellään. Hän ei voinut asialle mitään, koska häntäkin olikaltoinkohdeltu. Tunsin aina tietäväni, ettei hän tarkoittanut millään pahalla. Annoin heti anteeksi ja useimmiten lohdutin häntä, kun hän itki kainalossani siitä, mitä oli minulle tehnyt. Itsemääräämiskykyni ja valinnanvapauteni katosivat huomaamatta niin, että yhtäkkiä en esimerkiksi enää päättänyt itse, miten pukeudun. Kun päätin itse leikata hiukseni, hän piti kahden päivän ajan mykkäkoulua. Hän valehteli kaikesta, ja minä uskoin. Puolustin häntä aina muiden edessä, oli käytöksensä mikä tahansa. Muut rakastivat häntä. Ei se kaltoinkohtelu näkynyt kuin vain meidän suhteessa. Muiden silmissä hän oli aina sympaattinen, tykätty ihminen.
Menimme kihkoihin 2 kuukautta suhteen alkamisesta ja naimisissa olimme, kun täytin 19. Väkivalta raaistui, kun muutimme yhteen. Luulin olevani hullu. En tiennyt enää kuka olen. Parisuhteemme oli loputun kierre hyvistä ja huonoista ajoista. Välillä kaikki oli ihanaa ja onnellista. Sitten tilanne alkoi taas kiristyä, alkoi taas pelottaa, kunnes kaikki taas eskaloi ja tapahtui ikään kuin räjähdys. Sitten seurasi sovittelua ja ihanaa aikaa. Fyysinen väkivalta vaihteli puristamisesta kuristamiseen. Taloudellisesti väkivalta näyttäytyi sillä tavoin, että hän käytti minua ja perhettäni hyväkseen. Hän eli koko suhteemme ajan ainoastaan meidän rahoillamme. Oli myös seksuaalista väkivaltaa, minulla ei oikeastaan ollut minkäänlaista valinnanvapautta.
Kun sanoin haluavani lopettaa suhteen, hän uhkasi minua kuolemalla tai itsemurhalla. Siksi en ”vain lähtenyt”. Kun pääsin hänestä vihdoinkin eroon (juoksin yksi ilta karkuun), tunsin ainoastaan helpotusta ja vapautta. En ikävää enkä surua, en vihaa enkä pelkoa. Tunnistin väkivallan väkivallaksi vasta monta kuukautta eron jälkeen, ja silloin seurasivat tunteet. Otin yhteyttä kriisikeskukseen, mutta vastasin vain yhteen puheluun. Uskoin, ettei minulle jäänyt näistä vuosista minkäänlaista traumaa, kunnes oireita alkoi ilmetä. Aloitin terapian ja Ensi- ja turvakodin vertaistukiryhmässä käymisen. Minulla todettiin PTSD.
Toipuminen vaati paljon aikaa ja työtä, nykyään koen olevani jo paljon paremmassa paikassa. Vaikka parantua tästä ei varmaankaan voi, apua on saatavilla ja selviytyminen on ehdottomasti mahdollista. Lupaan sen.