Tapasin lapseni isän, kun olin viettänyt sinkkuelämää jo jonkin aikaa. Tuntui, että vau, tässä on mies, joka oikeasti haluaa olla kanssani! Hän lupasi tähdet ja kuun, vaikken mitään pyytänyt, sai kiedottua mukaansa kauniilla puheillaan ja minun jumaloimisellani. Oli ihanaa olla erottamaton jonkun kanssa ja kokea ehdotonta ihailua niin monen yksinäisen vuoden jälkeen.
Ruusunpunaiset lasit silmilläni aloin rakentaa yhteistä tulevaisuutta, yhteistä kotia ja lopulta myös yhteistä perhettä. Jotkut asiat miehessä epäilyttivät, puheet olivat outoja ja epämääräisiä, omaa etua tavoittelevia ja egoa nostattavia. Uskoin olevan vain hyvää itsetuntoa, mutta kuinka väärässä olinkaan.
Raskausaika oli vaikeaa ja ruusulasit särkyivät. Tilalle tuli sairaalloinen mustasukkaisuus, huutaminen, nöyryytys ja halveksunta. Uskoin kaiken kääntyvän paremmaksi, kun lapsi syntyisi ja pääsisimme eroon raskaudesta, olinhan kuitenkin miehen sanojen mukaan sairas hormonihirviö. Lapsi syntyi, mikään ei muuttunut. Ainoastaan se, että nyt oli joku jonka puolesta pelätä, taistella ja jaksaa. Hoidin lapsen, mies hoiti ainoastaan lapsen kuvia omaan sosiaaliseen mediaansa.
Aloin ymmärtää, että kaikki olikin vain miehen tarvetta esitellä itseään, saada ihailua ja huomiota. Juoksin vauva sylissä portaita karkuun, kuuntelin huorittelua, syytöksiä ja raivoa. Kertaakaan minuun ei käyty fyysisesti käsiksi, uhkailtiin tappaa ja lyödä, mutta arvet jäivät ainoastaan mielen sisälle.
Minä olin onnekas ja minulle tarjottiin apua, vaikka en sitä pyytänyt. Minulla oli vierelläni ihmisiä, jotka pitivät silmänsä auki ja tuntosarvet herkkinä, vaikka itse olin täysin eristäytynyt muista. Näiden ihmisten ansiosta olen ehkä hengissä.
Alkoi yhteydenpito turvakodin välillä. Ensimmäistä kertaa joku sanoi minulle, että ei, et ole hullu, et kuvittele ja et soittanut turhaan.
Turvakoti toi minulle polun. Se oli tienviitta, joka antoi minun itse valita suunnan, se antoi minulle uuden polun jolle lähteä. Ei tarvinnut jäädä pelkäämään, päätös oli minun ja minä päätin lähteä. En itseni takia, vaan lapsen. Lapsen, joka tarvitsi äidikseen vahvan naisen, joka omalla esimerkillään näyttäisi että kaikesta selviää. Lapsen, joka kaikessa viattomuudessaan oli joutunut keskelle raivoavaa sotatannerta ja joka heräsi yöllä hysteeriseen itkuun, koska oli vielä niin pieni ymmärtämään mitään.
Me kuitenkin selvisimme ja vuosien jälkeen myös sisäiset ruhjeet ovat parantuneet. Olen rakentanut meille turvallisen kodin ja antanut mahdollisuuden hyvään elämään.