Väkivalta on ollut osa elämääni melkein varhaisimmista elinvuosistani alkaen. Ensin syntymäkodissani todistin ja jouduin kohtaamaan väkivaltaa, joka liittyi usein aikuisten päihteiden käyttöön. Kasvaessani ja asuessani sijaisperheessä minusta tuli väkivaltainen, löin, potkin, purin, huusin ja karjuin. En osannut muuten käsitellä pettymyksiä, surua ja pahaa oloa, joka oli sisälläni. Muutamia vuosia sen jälkeen, kun olin lopettanut väkivallan käyttämisen muita kohtaan paha olo nosti uudelleen päätään. Silloin väkivallan kohteeksi tulin minä itse; viiltely, nyrkkien ja pään hakkaaminen seiniin, tahalliset törmäykset pyörällä aitoihin ja talojen seiniin. Noihin aikoihin päädyin usein myös katuväkivallan uhriksi, en haastanut riitaa vaan koitin toimia sovittelijana, hakeutuen väkivallan äärelle. Sen lopetin vasta kun herätyksenä toimi murtunut nenä.
Viimeiset yli viisi vuotta olen saanut elää elämää, jossa väkivalta on menneisyydessäni. Väkivaltakokemukset eivät ole unohtuneet tai ne eivät vain ole yhtäkkiä loppuneet. Eri elämänvaiheissa väkivalta on minun kohdallani muuttanut muotoa. Nyt toivon, että väkivallan kierre on loppunut enkä ainakaan tule antamaan sitä perintönä eteenpäin kenellekään.
Minulle merkityksellisintä väkivallasta irti pääsemisen ja väkivaltakokemusten hyväksyminen omaa elämäntarinaani on ollut siitä puhuminen. Olen saanut puhua siitä läheisteni, osaavien ammattilaisten sekä muiden nuorten aikuisten kanssa, jotka ovat kohdanneet väkivaltaa. Puhe on ollut aina minulle helppoa, mutta uskallus puhua väkivaltakokemuksista vei vuosia. Minulla on käynyt myös Onni, että olen, kuka olen ja onnistunut kääntämään haastavia kokemuksia voimaksi, jotka vievät minua elämässäni eteenpäin. Minulla on käynyt Onni myös siinä, että olen saanut apua ja tukea niin monilta ihmisiltä matkani varrella.