Olen elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa pian 16 vuotta. Vointini, itsetuntoni, itseluottamukseni ym. ovat aaltoilleet. Koko kuvassa olen voinut välillä paremmin, välillä huonommin. Parisuhde on haastanut koko sen ajan, mutta monet muut asiat ja ihmiset ovat kannatelleet minua ja luoneet uskoa parempaan huomiseen.
Minulla on ollut paljon tietoa ja olen hankkinut sitä koko ajan lisää, ja tämä on asia, joka on auttanut minua, ”viiden ällän ylioppilasta”. Olen myös ihmisenä aika peloton ja rohkea, ennakkoluuloton, seikkailunhaluinen ja utelias oppimaan uusia asioita. Myös se, että äitini ja isäni ovat selvinneet hengissä, vaikka olivat väkivaltaisia toisilleen, on antanut minulle (vääränlaista!?) rohkeutta luottaa siihen, että elämä ei pysähdy, vaikka mitä tulisi eteen.
Tällä hetkellä elän vaihetta, jossa haluan aikaan muutoksen ja olen saamassa siihen apua. Minun on tärkeää muuttaa oma elämäni siitä, millainen se on juuri nyt. Elän väkivaltaisessa suhteessa, jossa puolisoni on monella tavalla väkivaltainen minua kohtaan.
Koen, että minulla on aika paljon mutta lopulta ei ehkä kuitenkaan riittävästi tietoa väkivallasta, ja tarvitsen sitä siksi lisää. Opin parhaiten lukemalla ja kirjoittamalla, mutta myös se, jos toinen kertoo minulle, jää minulle mieleen. Onneksi tietoa on tosi paljon saatavilla.
Tarvitsen tiedon lisäksi myös rohkeutta muuttaa tilannetta. Yli 15 vuotta meni ennen kuin minulla oli rohkeutta ilmaista meitä 8 vuotta palvelleille sosiaalitoimen henkilöille, että olen nyt saanut rohkeuden ajatella lapsilleni kahden kodin ehkä rasittavaakin arkea – oman itseni takia. Vihdoinkin minulla on rohkeutta ajatella omilla aivoillani. Minulla on rohkeutta tehdä eri tavalla kuin äitini ja isäni haluaisivat. Minulla on rohkeutta tehdä myös eri tavalla kuin monet ystävistäni ovat sanoneet, kuten näin: ”Kyllä kun minä kuuntelin miehesi kertomuksia sinusta, ajattelen, että väkivaltainen taidatkin olla sinä itse eikä miehesi.” Tai näin: ”Sinuna katsoisin peiliin.”
Viime perjantaina sain rohkeuden paitsi ajatella selkeästi noita kommentteja vastaan, luottaa omaan arviointikykyyni ja myös rohkeuden olla ajattelematta liikaa sitä, miltä uusi tie toisten mielestä näyttäisi tai tuntuisi. Jopa omien lasteni mielestä. Minun ei ole pakko toteuttaa samaa kaavaa elämässäni kuin äitini ja isäni toteuttivat.
Näihin päiviin saakka olen taistellut sitä vastaan, että lopulta tunnistaisin ja tunnustaisin olevani väkivaltaisessa parisuhteessa. Luultavasti erilaiset pelot puolisoni suhteen sekä häpeän tunne ovat estäneet minua eniten. Minua on hävettänyt se, etten uskalla lopettaa suhdetta. Olen ollut fyysisen, psyykkisen, seksuaalisen, taloudellisen ja sosiaalisen väkivallan uhrina. Väkivallan – siis nöyryytyksen, ja sen, että toinen ei hyväksy minun oikeuksiani noista missään asiassa.
Haluan pyrkiä elämässäni väkivallattomuuteen. En enää pyri siihen, että saisin lapsia (tässä parisuhteessa). En myöskään pyri siihen, että tottuisin mieheni toimintaan entistä paremmin ja oireettomammin. Siihenkään en pyri, että talomme saataisiin ensin valmiiksi. Mutta ennen kaikkea siitä tavoitteesta aion luovuttaa, että ymmärrän ilmiöstä kaiken. Ymmärrän tähän mennessä vain oman osuuteni (rankat taustani, persoonani), ympäröimämme elämäntilanteen (iso perhe, akateemiset työt molemmilla siihen päälle) sekä parisuhteen lainalaisuudet (kaksi osapuolta reagoimassa, synnyinkodin taakat, persoonallisuudet, keskinäinen kunnioitus).
Pääsen väkivallattomaan elämään ennen muuta suhtautumalla mieheeni kuin hän olisi tuttu veljeni, meillä kylässä. Asumme tällä hetkellä eri huoneissa, hän ylä- ja minä alakerrassa. Pääsen väkivallattomaan elämään myös mahdollisesti sitä kautta, että saamme lisäasunnon, jossa meistä toinen asuu aina. Olen loman tarpeessa lisäksi. Olen myös palkintojen tarpeessa – haluan tunnustuksen siitä, että kokemastani väkivallasta huolimatta olen kasvattanut lapsia hyvin, hakenut heille apua, suoriutunut akateemisista töistäni, pitänyt ystävät ja suvutkin suhteellisen lähellä minua ja meitä sekä ennen kaikkea pysynyt itse järjissäni. Olen lahjakas ihminen, ennen kaikkea verbaalisti. Olen myös tosi luova. Luulen, että nämä kaksi keinoa ovat säilyttäneet minussa järjen ja elämänilon kaikesta kärsimästäni huolimatta. Myös uskonnollisuuteni on suojellut minua.
Haluan tulla nähdyksi ja kuulluksi kokemusteni kanssa paitsi ystävieni myös sukuni kanssa. Onneksi asioista voi puhua myös yleisemmällä tasolla, niin ettei tarvitse kertoa kaikkea, mitä on tapahtunut, mitä olen tavallaan ”antanut itselleni tapahtua”. Olen onneksi pistänyt hanttiin, ja voisin sanoa melkein, että olen onneksi antanut hänelle välillä myös takaisin: tarttunut paidasta, lyönyt, potkaissut, tönäissyt. Se on antanut itselleni tunnetta, että olemme edes jollakin tavalla tasoissa. Omien tekojeni jälkeen olen katunut asioita syvästi ja pyytänyt anteeksi. En ole voinut koskaan kuitenkaan luvata, etten enää kävisi käsiksi. Niin kauan, kun henkisen väkivallan eri lonkerot tukehduttavat minua, en voi luvata mitään – paitsi sen, etten tapa ketään enkä lakkaa rakastamasta ja kaikin mahdollisin tavoin suojelemasta omia lapsiani.
Pääsen tavoitteeseeni toisten ihmisten tuella, ja tukea saan silloin, kun olen itse ensin avoin. Pääsen tavoitteeseeni myös sillä, että luotan enemmän ja enemmän itseeni ja arviointikykyyni. En ole tällaisen kohtelun arvoinen todellakaan, kukaan ei ole. Tämä usko minulle on pikkuhiljaa enemmän ja enemmän tullut.
Minusta todellakin tuntuu nyt vielä vaikealta ajatella, että hallitsisin omaa elämääni. Minulle on kuitenkin kerrottu, että se on mahdollista. Yritän muistuttaa itselleni, että minä itse päätän, missä minun rajani kulkevat. Minä ratkaisen, kerronko väkivallasta läheiselle, haenko tilanteeseen apua, päätänkö erota tai teenkö rikosilmoituksen. Olen hakenut apua ennen kaikkea meille perheenä, mutta viime vuosina myös väkivaltaan olen hakenut apua. Silloin kun hain apua väkivaltayksiköstä itselleni, siitä oli hyötyä, joskaan en pitänyt siitä miehestä, joka sitä työtä teki. Hän ei oikein osannut kuunnella, ja sitä tarvitsin kipeimmin: kuuntelijaa. Kun taas haimme apua pariskuntana, avusta ei ollut mitään hyötyä, koska mieheni pysyi sokeana koko ilmiölle. Olen ajatellut helpottuneena viime ajat, että saan oikeasti valita, mihin haluan suunnata omia voimavarojani. Olen tehnyt töitä yhden väitöskirjan verran selvitellessäni taustaani ja tämän oman ison perheemme rakenteita. Miehelleni en enää apua hae, sen olen päättänyt.
Muutos tuntemattomaan on pelottavaa, mutta turvallinen elämä on sen arvoista – todellakin!