Muistan kokeneeni väkivaltaa koko lapsuuteni. Olen nyt 16-vuotias ja väkivalta jatkuu yhä. Yleisin väkivallan muoto on hiuksista ja korvalehdistä repiminen, mitä on tapahtunut niin pitkään kuin muistan. Äitini otti ja ottaa edelleen hiuksistani kiinni ja repii, jos en tee täsmälleen sillä hetkellä asioita, mitä hän käskee minun tehdä. Isäni ei käytä väkivaltaa yhtä usein.

Minua on haukuttu vanhempieni toimesta useasti ja painettu maahan henkisesti. Kirjoitin peruskoulussa päiväkirjaa Miksi minulle tehdään näin ja miksi minun siskolleni ei? Sieltä löytyy myös omia hyvästelyviestäjä, kun olen vain halunnu päättää tämän kaiken omalta osaltani.

Olen kasvattanut niin suuren kuoren ympärilleni ja kipukynnykseni on kasvanut niin huimasti, että esimerkiksi repiminen ei enää satu. Olen myös lopettanut elämäni lopetusajatukset ja odotan vain hetkeä, kun saan muuttaa omaan asuntoon, enkä ole enää riippuvainen vanhemmistani.

Uhkailin nuorena kertovani opettajalle, jos äiti tai isä vielä repisivät tai löisivät minua. Äiti sanoi, että tämä on normaalia, joten turhaan sinä siitä kerrot. Uskoin siihen täysin ja ajattelin oikeasti tälläisen fyysisen ja psyykkisen väkivallan olevan normaalia. Kuitenkin rippikoulukesänäni puhuin isoselleni ja järkytyin, kun kuulin että häntä ei ole ikinä kotona haukuttu tai käyty fyysisesti käsiksi. Kerroin tästä äidille ja sain siitä kovat haukut ja repimiset, koska tälläisiä asioita ei saa kuulemma jakaa. Olen sen jälkeen ollut hiljaa tästä kaikesta. Olen halunnut useaan kertaan puhua näistä aikuiselle, joka voisi auttaa. En ole kuitenkaan uskaltanut, koska asun pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tuntevat minut ja perheeni.

Ainoa kenelle olen puhunut näistä tapahtumista on minun pikkusiskoni, joka on kolme vuotta minua nuorempi. Hän ei ole ikinä kokenut samaa määrää väkivaltaa ja solvausta mitä minä olen joutunut käymään koko elämäni läpi. Häntäkin on useaan kertaan revitty ja läimäytelty sekä haukuttu. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan halua kertoa näistä asioista, sillä suurimmaksi osaksi ajasta meillä on kuitenkin hyvä olla. Saamme ruokaa ja katon pään päälle, pääsemme ulkomaanmatkoille ja saamme uusia hienoja tavaroita. Onneksi kaikenlainen väkivalta on vähentynyt viime aikoina. Fyysisiä asioita tapahtuu korkeintaan enää kerran kuussa, henkisiä silti enemmän.

Haluaisin apua ja tietoa mitä minun pitäisi tehdä, voinko tehdä tälle mitään? Haluaisin myös auttaa siskoani, ettei hän joutuisi käymään näitä samoja asioita läpi, mitä minä olen joutunut.

Avun hakeminen väkivaltaan tuntuu usein vaikealta ja pelottavalta. Se on kuitenkin usein ainoa vaihtoehto, jotta väkivalta saadaan loppumaan. Lasten turvallisuus on aina aikuisten vastuulla. Kenenkään, erityisesti lasten, ei pitäisi joutua kotonaan kokemaan minkäänlaista väkivaltaa. Jokaisella meistä on oikeus turvalliseen kotiin. Ota väkivalta rohkeasti puheeksi.

-Nettiturvakoti