Aloitin seurustelun ensimmäisen kerran vakavasti 19 vuotiaana. Oltiin tunnettu miehen kanssa jo pari vuotta kavereina. Meidän seurustelu ei kuitenkaan alkanut ilman ongelmia. Silti ajattelin olevani korviani myöten rakastunut. Mieheni oli ihana ja kohteli minua omasta mielestäni hyvin. Henkinen väkivalta oli kuitenkin läsnä jo alusta. Kontrollointia, haukkumista, syyttelyä, mustasukkasuutta, en saanut itse aina päättää edes mitä puen päälleni.
Muutamien kuukausien jälkeen alkoi fyysinen väkivalta. Heiteltiin seinille, sängylle, lattialle ja kuristettiin. Ensimmäisen kerran jälkeen olin aivan kauhuissani miten mieheni pystyi tekemään sellaista. Aloin pakata tavoitani. Mieheni itki ja pyysi anteeksi, vannoi, ettei koskaan enää tekisi niin. Minä uskoin ja annoin anteeksi. Ajattelin, että eihän se niin paha ollut, koska mieheni ei löynyt minua. Ei mennyt pitkään, kun tuli toinen kerta, sitten kolmas, neljäs jne. Usein pahoinpitelyn jälkeen asiat menivät samaa kaavaa; minä olin miehen mukaan syypää siihen, että hänellä meni hermot eikä hän voinut muuta, kuin käydä käsiksi minuun. Minä sanoin, että haluan erota, jonka jälkeen mies pyyteli anteeksi, kävi itkemään ja lopputulema oli se, että minä lohdutin miestä.
Meillä oli myös hyviä ja aivan ihania aikoja. Ne kestivät muutaman kuukauden kerrallaan, kunnes fyysinen väkivalta oli taas melkein jatkuvasti läsnä. Koskaan mies ei lyönyt minua kasvoihin, iskut osuivat aina muualle. Joskus mies piti veistä kaulallani ja uhkasi tappaa minut tai sukulaiseni, jos jättäisin hänet. Mieheni vain naureskeli asialle ja käski laittamaan poolopaidan päälle. Välillä minulla murtui käsi ja tikkejäkin kävin ottamassa. Muutamia kertoja naapurit soittivat poliisit, kun asunnosta oli kuulunut naisen huutoa. Mies vietiin pois, mutta muuta ei tapahtunut.
En kertonut väkivallasta kenellekkään, ennen kuin reilu pari vuotta seurustelumme jälkeen. Juoksin äitini luo turvaan yhden pahoinpitelyn jälkeen. Asia meni oikeuteen asti syyttäjän toimesta. Itse olin perunut kaikki vaatimukset, koska mieheni vakuutteli taas muuttuvansa ja minä uskoin. Sen jälkeen en enää kertonut väkivallasta, olinhan palannut yhteen ihmisen kanssa, joka oli hakannut minut.
Muutama kuukausi ennen mieheni jättämistä sain jollain tavalla itseluottamustani takaisin. En enää sietänyt asioita mitä hän teki, en edes niitä hyviä asioita. Eron jälkeen hän ajeli asuntoni ohi usein ja kun ei saanut minuun yhteyttä, yritti kysellä ystäviltäni sekä sukulaisiltani minusta. Hain lähestymiskieltoa, mutta en saanut sitä, koska minulla ei ollut riittävästi todisteita väkivallasta. Sain sillä kuitenkin entisen mieheni jättämään minut rauhaan.
Seurustelimme 3,5 vuotta ja melkein koko sen ajan suhteeseen kuului fyysistä, henkistä, seksuaalista ja taloudellista väkivaltaa. Syyttelyiden takia uskoin olevani syyllinen ja ansaitsevani kaiken sen mitä jouduin kokemaan. En halunnut kertoa kenellekään, koska en halunnut, että kukaan ajattelee pahaa miehestäni. Halusin muiden ajattelevan hänen olevan kunnollinen. Pidin yllä kulisseja. Suhde vei minusta kaiken ilon, sairastuin masennukseen ja suurin osa kaverisuhteista katkesi.
Muutama kuukausi eromme jälkeen entinen mieheni yritti itsemurhaa. Silloin teimme sovinnon ja annoin kaiken anteeksi. Meistä tuli kavereita ja pidimme yhteyttä säännöllisesti. Muutaman kuukauden päästä hän yritti itsemurhaa uudelleen siinä onnistuen.
Eron jälkeen kävin psykoterapiassa jossa käsiteltiin myös entisen mieheni kuolemaa. Väkivaltaa en ole vieläkään oikein saanut käsiteltyä, vaikka tapahtumista on jo 11 vuotta aikaa. Lopullista eroa en ole katunut kertaakaan. Ajan kanssa, kavereiden avulla ja tekemellä itselle mieleisiä asioita, löysin itseni uudestaan aika nopeasti eron jälkeen ja huomasin, että selvisin hengissä suhteesta ja erosta. Vaikka joudun asioita vieläkin käsittelemään, olen onnellinen kaikesta huolimatta.