Olin viisitoista vuotias nuori tyttö, kun aloin seurustelemaan ensimmäisen kerran. Poikaystäväni oli perinteinen kiltti urheilijapoika. Sellainen, josta kaikki pitävät.
Jo ensimmäinen suudelma sai minut voimaan pahoin. Se oli aivan liian intensiivinen, mutta ajattelin että näin vain kuuluu olla. Pikku hiljaa kumppanini alkoi vihjailla seksistä ja kosketella minua enemmän. Rajojani rikottiin toistuvasti. Sanoin usein ei, mutta sillä harvoin oli mitään merkitystä. Kävimme aiheesta keskusteluja. Kerroin, että minua kiinnostaa aina vain vähemmän, mitä enemmän hän rikkoo rajojani ja painostaa. Hän sanoi ymmärtävänsä, mutta toiminta ei koskaan muuttunut. Jostain syystä kuitenkin luulin että kaikki tämä kuuluu asiaan. Että minä olen viallinen, koska en halua seksiä, enkä ole itsevarma omasta kehostani. Ja pojat on poikia; he haluavat enemmän.
Parisuhde keikkui ylilyöntien ja tavallisen arjen välillä. Huonoimpia muistoja ovat ne lukuisat kerrat, kun hän luvatta työnsi sormiaan minuun. En kuitenkaan osannut ajatella että kyseessä olisi millään tavalla raiskaus tai väkivaltaa, koska eihän hän saanut teosta seksuaalista tyydytystä. Kerran yöllä havahduin siihen kun hän riisui itseään ja minua koittaakseen penetroitua. Muistan, että mietin koko yön, olenko enää neitsyt. Usein näiden väkivallan tekojen jälkeen kumppanini pahoitteli, joskus itki ja kertoi vihaavansa itseään. Minä jouduin lohduttamaan. Siksi en osannut ajatella, että hänen tekonsa olisivat pahoja. Hänhän katui niitä…
Loppujen lopuksi näitä ylilyöntejä oli sattunut niin paljon, etten voinut enää luottaa kumppaniini. En kyennyt koskettamaan häntä voimatta pahoin. Silloin ymmärsin, että suhteessa on ollut sekä henkistä että seksuaalista väkivaltaa. Muutama viikko myöhemmin sain päätettyä suhteen.
Suhteen päättäminen vaati paljon voimaa, koska manipulointi jatkui vielä suhteen päätyttyäkin. Entinen kumppanini myös levitti minusta erilaisia huhuja, jotka olivat enemmän tai vähemmän liioiteltuja tai täysin keksittyjä.
Käsittelin kokemuksiani psykologin vastaanotoilla, ystävieni kanssa sekä Ensi- ja turvakotien liiton avopalveluiden vastaanotoilla. Vasta pitkä aika suhteen päättymisen jälkeen osasin nähdä kaiken sen pahan, jota suhteessa oli ollut. Näin väkivallan ja manipulaation sekä tunnistin kumppanini naisvihamieliset ja narsistiset piirteet. Tämä suhde murensi luottamustani ihmisiin ja hyvään tässä maailmassa. Se sai minut kiinnittämään enemmän huomiota pahaan ja vääryyteen. En koe, että olen selvinnyt tästä “voittajana”, mutta olen selvinnyt ja olen elossa. Se riittää.
Suhteen päättymisestä on nyt yli viisi vuotta. Se ei vaivaa minua enää päivittäin eikä välttämättä edes viikoittain. Toisinaan tulee aikoja jolloin joku asia triggeröi trauman ja joudun käymään asioita uudelleen läpi. Nykyään minulla on kuitenkin turvallinen lähipiiri, josta saan tarvittaessa apua traumojen käsittelyyn.
Hakekaa apua. Se on paras valinta mitä voitte tehdä <3