Juuri sillä hetkellä HÄN tulee viereen istumaan.
-Sinulla on todella erikoinen paita, hän sanoo.
-Joo…olen vähän erilainen, vastaan.
Se oli siinä.
3 vuotta siitä ja menimme naimisiin. Olin onnesta sekaisin, rakastin sitä miestä yli kaiken. Miten en sitä heti huomannut? Hänen sanansa olivat välillä äärimmäisen alistavia, mutta aina hän pyysi jälkeenpäin anteeksi. Uskoin. Mukaan tuli uhkailua, syyttelyä, pientä tönimistä tai sitten hiljaisuutta, hän ei puhunut MITÄÄN.
Sitten yksi ilta. Herään hirveään kolinaan. Ovi aukeaa ja siinä mies tuijottaa minua. Silmistä lyö salamoita, ilme on pelottava. EN IKINÄ unohda hänen kasvojaan. PELOTTAVAA…kädeässä hänellä on vasara ja hän on humalassa. Hän näkee, että pelkään. Huomaan, että hän nauttii siitä. Jotenkin saan voimaa niin paljon, että rimpuilen kuin selkärangaton eläin. Vasara tippuu hänen kädestään ja siinä samalla saan mahdollisuuden juosta huoneesta ulos. Ajattelen: Nyt action nainen tai lapset jäävät ilman äitiä. Minä en kuole! Siitä saan voimia. Ryntään ulko-ovea kohti ja juoksen pelkissä alushousuissa ulos talvipakkaseen, samalla soitan 112. Samalla kuulen, kuinka auto käynnistyy. Juoksen lujempaa, koska 112 antaa sellaiset ohjeet. ”Juokse, juokse! Poliisi on just siinä, ei mene kauan, jaksat kyllä!” nainen sanoo puhelimeen. Ja niin jaksan. Näen siniset valot. Poliisi tulee ja ottaa hänet kiinni. KIITOS!
Hetken päästä tulee ambulanssi ja vähän ajan päästä olen matkalla sairaalaan. Isku päähän, tärykalvot puhjennut ja vasen käsi murskattu. Muistan vaan käsivamman. En edes tajua, että olen melkein alasti. Sairaalan odotustilassa ennen lääkärille pääsyä rupean itkemään. Itken hiljaa, en kehtaa muuta. Hävettää niin paljon. Lääkäri istuu viereeni ja kyselee minulta, mitä meinaan tehdä tämän jälkeen. Menen kotiin, vastaan. Lääkäri on hetken hiljaa. Nostaa katseensa ja toteaa, että jos aion jäädä kotiin, seuraukset voivat olla seuraavaksi sellaiset, ettei hän pysty enää auttamaan. Itken, koska tiedän, että hän on oikeassa.
Seuraavana päivänä jouduin kohtaamaan miehen meidän yhteisessä kodissa. Vaikka minua oksetti ja pelotti, niin kaikista eniten minulla oli petetty olo. Otin matkalaukullisen vaatteita ja tilasin itselleni taksin. En tiennyt, minne mennä. Tulevaisuus pelotti ja taloudellinen tilanne oli huono. Ainoa asia päässä oli: KOTONA EI VOI ENÄÄ OLLA. Jätin hänet lopullisesti.
Sydämeni lämpöä hän ei pystynyt varastamaan
Minulle on sanottu monta kertaa, että olen vahva ja rohkea. Aina en sitä kyllä ole, välillä haluaisin olla näkymätön. Olen selvinnyt tästä kokemuksesta olemalla itseni kanssa ja ennen kaikkea olemalla kiitollinen siitä, että olen elossa. Tästä kokemuksesta täytyy sanoa, etten luota ihmisiin enää. Rakastin miestä yli kaiken ja hän ei arvostanut eikä välittänyt minusta. Anteeksiannon sanotaan olevan tärkeää. Minä en hänelle anna anteeksi ja se antaa minulle voimia. En vihaa häntä, en enää rakasta häntä, minua ällöttää koko ukko, mutta en anna enää näiden tunteiden vaikuttaa minuun. Hän oli elämässäni, enää häntä ei ole. En ole katkera, enkä vihainen enää. Joskus olin. Sydän, joka on aina ollut täynnä riemua ei ole sitä enää, siihen mies sai hieman vahinkoa, mutta sydämeni lämpöä hän ei pystynyt varastamaan. Nyt asun yksin pienessä yksiössä ja lapset pärjäävät jo omillaan. Minulla on hyvä olla itseni kanssa, eikä elämässäni ole demoneja.