Tapasin sinut kesällä kymmenen vuotta sitten, hurmaava komea pitkä mies. Ihastuin heti. Sinussa oli jotain maagista. Loppukesästä kun illat oli jo kosteat ehdotit että vuokrattaisiin mökki sinun kotikylästä. Oltais vaan ja tutustuttais kunnolla. Ihanaa, sinäkin tykkäsit minusta. Näin tehtiin. Pakattiin autosi, käytiin hakemassa ruokatarvikkeita ja lähdettiin. Juteltiin kivoja matkalla. Oli mukavaa. Illan tullen halusit lähteä kylille katsomaan jos olisi tuttuja kun et sinä niin usein käyny kotikylässä. Miksei. Tilattiin taxi ja lähdettiin baariin. Jossai vaiheessa olit juonut aika paljon. Huomasin sinun muuttuvan. Flirttailit jollekin naiselle baarissa ja olin ymmälläni. Mikä juttu tämä nyt on? Kävit juttelemassa joillekin tyypeille ja tulit sanomaan että käyt niitten kanssa jossain. En tiedä missä. Lähdit. Olin yksin vieraassa kylässä. Et tullut takaisin tuntiin joten päätin ottaa taxin. Kuljettaja vaikutti minusta huolestuneelta, mutta vakuutin hänelle että kaikki on ok ja hän voi jättää minut sinne. Voi luoja miten väärässä olin. Tiesikö hän sinusta? Tunsiko hän sinut? Luultavasti ja siksi huolestunut.

Olin yksin keskellä yötä jossain mökillä ilman omaa autoa, jossain missä en tuntenut ketään. Jossain vaiheessa menin nukkumaan. Heräsin siihen, että sinä tulit sinne jonkun toisen sukulaispojan kanssa. Halusitte saunoa ja niin teitte. Ajantaju on minulta kadonut mutta oli jo valoisaa kun astuit tuvan puolelle ja tulit huutamaan minulle ”Saatanan huora, sä panit sitä taxin kuljettajaa”. Otit puukon käteesi ja raivosit. Silmäsi olivat pelottavat. Olit eri ihminen. Kyllä sinä näytät miten huoria kohdellaan. Mikään ei auttanut, vaikka kuinka yritin vakuutella ja rauhotella sinua. Tulit päälle, itkin ja anosin ettet satuttais minua. Anelin. Ei auttanut. Raiskasit! Sattui. Pelotti. Ajattelin että nyt minä kuolen. Tähän päättyy minun elämä. En tiedä miten kauan sitä kesti. Lopetit ja sanoit. ”Hyi vittu – ei tuollaista huoraa halua edes panna. Olet oksettava”. Menit takasin saunaan. Olin jäätynyt, itkin ilman kyyneliä. En tienny mitä tehdä. Pelkäsin henkeni edestä. En uskaltanut liikkua.

Tulit saunasta. Olit ihan eri ihminen taas. Käyttäydyit kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pyysit pakkamaan tavarat. Nyt lähdetään. Pakkasin sumussa kaikki tavarat. Pelotti, sisälläni huusin apua. Olinhan nähnyt sinussa jotain niin pelottavaa. Olit vienyt minulta kaiken. Olit hajottanut minut tuhansiksi sirpaleisiksi. En ollut ihminen. Olin zombi. Hereillä mutta ei läsnä. Sukulaispoikasi oli terassilla kun tulin ulos. Hän katsoi minua. Katse oli anteekspyytävä. Ihan kuin hän olisi silmillään pyytänyt anteeksi, ettei hän tehnyt mitään. Ihan kun hän olisi viestittänyt että sinua pitää varoa. Ei hänen tarvinut. Tiesin että minun pitää varoa jos halusin selvitä hengissä kotiin asti. Paluu sieltä mökiltä ja kylältä on usvassa.

Päästiin kotisi pihalle. En muista mitä sanoin. Käyttäydyin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Usvaa. Pelkoa. Olithan siinä vielä vierellä. Sinäkin olit kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tilasin taxin. Autoit jopa laukkuni taxiin. Suutelit. Herrajumala sitä tuskaa mitä silloin koin. Hyppäsin taxiin. Käänsit selkäsi. Taxi lähti ajamaan ja purskahdin itkuun.

Seuraavat viikot olivat sekavat. Kaaos sisälläni. Ulospäin näytin kaiken olevan hyvin. Joku kyseli kuulumisia. Kaikki hyvin. En kertonut. En puhunut kenellekään. Hävetti ja syyllistin itseäni. Itkin, itkin ja itkin. Olinhan minä itse lähtenyt sinne mökille. Oma vika. Eräänä päivänä sain viestin siltä sukulaiseltasi jonka luona käytiin mennessämme sinne mökille. Hän oli minusta huolissaan. Kyseli jos ollaan vielä yhdessä. Sanoin ei – mutta en myöskään kertonut mitä oli tapahtunut. Olikohan se poika kertonut ja siksi hän otti yhteyttä. En tiedä. Hän halusi kuitenkin varoittaa minua sinusta. Halusi kertoa että minun pitää pysyä sinusta kaukana. Hän kertoi että olit ollut naimisissa ja sinulla on lapsi, jotka asuu salaisessa paikassa suojeltuna. Hän kertoi että sinä olet vaarallinen. Tiedän!

Viikot vierähti ja yritin vaan unohtaa. Yritin sulkea kauhuuden pois mielestäni. Deletoin kaikki viestit, numeron. Olin suurimmaksi osaksi neljän seinän sisällä, jos en ollut töissä. Ulospäin kukaan ei voinu tietää miten kuollut olin. Elämä jatkui.

Luin muutama päivää sitten sivustosta ”Hänen tavallaan” pari juttua jotka itketti ja tajusin että minähän olen tässä. Sekasin, rikki, hukassa ja edelleen käyn läpi helvetin joka alkoi siellä mökilä yli kymmen vuotta sitten. Tasasin välein käyn läpi tämän. Loppukesä – ihana aika? Ei minulle. Minulle paskin aika kun on vuosipäivä siitä, kun minut tuhottiin. Miten päästä yli. Terapiaa? Ei – en pysty puhumaan aiheesta itkemättä ja edelleen en halua olla heikko. En vieraille – en tutuille. Paranenko ikinä. En tiedä. Ehkä tämä on alku.

Luin että kirjoittaminen voisi olla hyvä idea. Tässä tämä nyt on. Kirje sinulle joka veit minulta itsetunnon. En voi kutsua sinua edes ihmiseksi. Olet paholainen joka tuhosi minut. Sinä joka edelleen herätät minua välillä pahasta unesta. Sinä joka elät minussa. Sinä joka tulet mieleeni milloin mistäkin. Pelkästään kostea kesäilta voi herättää sen kauhun tunteen. Pelkästään että näen puukon viattomasti jonkun kokin kädessä voi herättää sen tunteen. Huuto voi herättää sen kauhun. Tuoksu. Vieraan ihmisen olemus. Ihan mikä vaan voi laukaista sen tunteen. Sen kauhun. Ne sanat. Se pelko.

Odotan että on olemassa se mies johon oikeesti voin turvautua, se mies jolle uskaltaisin kertoa, se mies joka tietäisi mitä olen käynyt läpi, halaisi ja sanoisi että kaikki on hyvin. Pitäisi kiinni ja olisi siinä. Se turvallisuus mitä kaipaan. Se mitä minulla ei ole ollut. Olisi vain siinä ja tuntisin olevani turvassa <3

Sinulle paholaiselleni – olen hengissä ja voimistun! Sinä et tappanut minua. Tämä kirje sinulle on minun askel kohti paranemista. Ehkä näytän tämän tekstin jollekin. Ehkä en. Ehkä tämä on nimettömänä jossain netissä luettavissa. Tämä on kuitenkin nyt olemassa. Ei enää vain minun päässä. Ulkona ja tunnen helpotusta. Ehkä tämä on se askel joka piti tehdä….