Sillä hetkellä mä mietin, voi kun sä löisit. Jos sä löisit, mä saisin syyn lähteä. Mutta et sä lyönyt, enkä mä lähtenyt. … Istuin sängyllä ja tuijotin vaatekaappien ovia, olin tuijottanut niitä niin usein, että osasin ulkoa ovien jokaisen naulankannan ja pinnanmuodon. Pyöritin päässäni jälleen kerran ajatusta, miksi mä en lähde? Mun ei tarvitse sietää tällaista, ei kenenkään kuulu sietää tällaista. Mutta entä jos mä kuitenkin liioittelen? Ehkä mä loukkaannun ihan turhasta, ehkä mä oon liian herkkä? Sullahan on aina ollut vähän ilkeä huumori. Eikö vittuilu olekin välittämistä?
Huomaan olevani onnellinen
Istun pöydän ääressä villasukat jalassa ja juon kahvia. Aurinko paistaa ikkunasta. Lattialla on kirjavat räsymatot, ne jotka ostin kirpparilta. Huomaan olevani onnellinen. Napsautan kahvinkeittimen pois päältä, laitan tennarit jalkaan ja heitän laukun olalleni. Toimistolla avaan tietokoneen, tarkistan eilisen puhelut ja laitan luurit päähäni. Päivystysvuoroni alkaa. Puhelin soi minuutin yli neljä – ”Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan, päivystäjä.”
Kun mietin niitä neljää vuotta nyt, voisin lainata Irinaa: ”Oikeastaan minun pitäisi kai kiittää sinua, avasit mun silmät, enkä usko enää satuja.”