Tutustuin lasteni isään todella nuorena. Hän oli mukava ja piti samoista asioista mistä minäkin. Harva 19-vuotias lähtee metsään marjastamaan tai sieneen. Hän oli erilainen. Hän toi lahjoja, joskus hieman hassuja lahjoja, jotka saivat hymyilemään. Tutustuimme ja aloimme seurustelemaan.
Muutin toiseen kaupunkiin opiskelujen vuoksi ja hän ajoi sinne viikonlopuksi, vaikka matkaa oli yli 200 km. Hän oli se oikea! Ensimmäinen yhteinen asunto oli rivitalon pääty, jonka remontoimme yhdessä. Olin 21-vuotias ja odotin ensimmäistä lastamme. Muutaman vuoden asuimme rivitalossa.
Tuli tilaisuus hankkia hänen sukulaisen vanha maatila. Ostimme sen ja alkoi suuri remontti. Aloin odottaa toista lastamme. Raskauden loppupuolella mies alkoi katoilla ja saattoi olla viikonkin poissa. Yritin puhua, mutta hän ei halunnut. Hänellä on oikeus tehdä näin, koska remontti aika oli raskasta…
Nuorempi lapsi syntyi keväällä ja mies ryhdistäytyi. Jälleen kerran hän peitti minut rakkaudella ja annoin itseni unohtaa sen epävarmuuden ja ne ilkeät sanat, joita kuulin. Unelmani täyttyi ja hankin elämäni ensimmäisen hevosen, lapset saivat ponit. Tilaa oli, joten rakensimme täyshoitotallin. Pyöritin tallia, hoidin lapset ja kävin töissä päiväkodeissa sijaisena. Mies alkoi oireilla ja hänelle tuli maanisia kausia sekä tämän jälkeen täysin lamaantuneita jaksoja. Hän saattoi suuttua vääränlaisesta puhetyylistä. Hän haukkui huoraksi ja epäili lastensa isyyttä. Hän riehui ja rikkoi pakkoja.
Hän oli saanut minut loukkuun, en uskaltanut puhua. Hän hoki, että kukaan ei usko, jos kerron. Mies osasi olla halutessaan muille mukava, fiksu, hauska. Muta se toinen puoli oli jotain mitä en edes pysty kirjoittamaan. Sellaisia sanoja ei ole ja, jos kirjoittaisin niin mietin uskoisiko kukaan edelleenkään kaikkea kokemaani.
Kymmenen vuoden jälkeen lähdin lasteni vuoksi. Unelmani talli jäi taakseni ja olin yksin kahden lapsen kanssa. Aika kului ja hankin meille kolmelle talon maaseudulta. En osaa sanoa missä vaiheessa kaikki tapahtui. Olin taas loukussa, kun lasten isä ilmaantui riehumaan oveni taakse. Poliisit kävivät ja sain vastaukseksi turhautuneita lauseita: ”Hoitakaa nyt asianne keskenänne puhuen…”. Mies huomasi, että poliiseja ei kiinnosta. Tämän jälkeen elin seitsemän vuotta painajaisessa. Kävin töissä, sain vakityön, hymyilin, hoidin kaiken ”normaalisti”, koska minut oli peloteltu hiljaiseksi. Jos puhun, hän vie lapset. Lemmikit olivat myös hyvä keino kiristää…
Jouduin soittamaan poliisit paikalle useamman kerran. Mies saneli mitä lastensuojeluun pitää sanoa ja mitä tapahtuu, jos en näin toimi. Viimeisen kerran, kun pakenin omasta kodistani, tein itse lastensuojeluilmoituksen nuoremmasta lapsestani. Olimme viikon kotoa poissa lasten ja koirien kanssa. Tällä kertaa lastensuojelu auttoi, kerroin kaiken elämästämme. Mikä parasta he uskoivat minua ja lapsiani. Lisäksi lasten täti oli useaan otteeseen ollut paikalla, kun olin aiemmin pyytänyt poliiseja paikalle. Hän pystyi myös tukemaan kertomuksiani veljestään.
Pääsimme kotiin viikkoa ennen joulua. Joulu 2020 oli erilainen, olimme kolmistaan lasteni kanssa. Olen nyt ollut sairaslomalla pari kuukautta. Olen kertonut elämästäni muutamille ihmisille. Töihin meno jännittää. 40 työkaveria, joista vain kuusi tietää tarinani. En vielä tiedä mitä tekisin, kertoisinko lyhyesti tilanteen kaikille, vai mitä? Tällä viikolla puhun taas uudestaan kaiken uudelle ihmiselle, joka on auttanut myös muita samassa tilanteessa olleita. Haluan kiittää minua auttaneita lastensuojelun ja sosiaalipuolen mahtavia naisia. Tämä on vain riipaisu elämästäni.