Elin väkivaltaisessa liitossa kymmenen vuoden ajan. Vuosia ja vuosia selitin tilanteita itselleni ja aina oli syy, miksi juuri nyt ei voi lähteä. Lopulta se viimeinen niitti oli oikeastaan paljon pienempi juttu, kuin monet aiemmat. Se hetki, kun sain voimia lähtemiseen, tuli kirkkaana ja selkeänä yhtenä aivan tavallisena kesäpäivänä.
Poikani aloitti salibandyn pelaamisen kaverinsa houkuttelemana. Melko pian hän siirtyi kentältä maalivahdiksi ja se osoittautuikin hänelle juuri oikeaksi pelipaikaksi. Alle vuoden pelattuaan hänellä oli jo rinnakkaisedustus pääkaupunkiseudun seurassa ja parissa vuodessa hän sai paikan kyseisen seuran ikäistensä edustusjoukkueesta. Edustuspuolelle siirtymisestä käytiin pitkät neuvottelut erityisesti taloudellisesta näkökulmasta. Hinta oli aivan toista luokkaa, kuin paikallisen seuran harrastusjoukkueessa.
Riitaa tuli oikeastaan hyvin harvasta asiasta, mutta tästä harrastuksesta riitti materiaalia. Treenikuskaaminen vei aikaa ja rahaa paloi. Ei ollut hyvä, jos en ollut kotona. Toinen ei kuitenkaan halunnut itse hoitaa kuljetuksia. Rahat meillä oli lähtökohtaisesti yhteisiä, mutta pidin visusti huolen, että maksoin uusperheessämme omien lasteni harrastukset aina omista rahoistani. Siitä huolimatta poikani salibandy oli kuin punainen vaate Jonille.
Oli kuuma kesäpäivä. Puolisoni oli tehnyt pihahommia koko päivän. Tai tarkemmin muisteltuna viettänyt pihavajassa aikaa. Olin kuskivuorossa ja pakkasimme juuri treenikassia autoon. Tarkoitus oli koukata hakemaan joukkuekavereita kyytiin. Yhtäkkiä puolisoni ampaisi ulos pihavajasta. Huomasin heti, että hän oli selkeästi humalassa.
“Mä tulen mukaan!” hän vaatii.
“Sori, mulle tulee auto täyteen”, yritin.
“Ihan vitun sama mulle, ne voi mennä nelisteen taakse. Mä haluan keskustella sun kanssa ja muuta mahollisuutta ei ole!”
Puolisoni silmiin oli noussut tuttu tyhjä, mutta silti läpitunkeva katse. Tilanteessa ei ollut järkipuheelle mitään mahdollisuuksia.
“Ole kiltti, mulla on oikeasti auto täynnä. Lisäksi sä olet humalassa ja ei oikein tunnu kivalta, että sä tulet tossa kunnossa mukaan, kun on vieraita lapsia mukana”, vetosin vielä. Ei auttanut. Mies oli jo kammennut itsensä etupenkille. “Pilasinko mä nyt sun reissun?” hän kysyi ivallinen hymy kasvoillaan.
Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin epätoivo iski kovimmin. Näin jo, mihin tilanne oli menossa, eikä poispääsyä ollut. Vartin päästä piti olla jo hakemassa ensimmäistä kuljetettavaa ja minulla oli autossani umpihumalainen, riitaa haastava, aggressiivinen mies. Käynnistin auton ja suuntasin mitään sanomatta tielle. Pääsimme melko pitkälle, ennen kuin puolisoni huomasi, että suunta oli väärä.
“Kuka täällä muka asuu?” hän kysyi.
En vastannut. Vastaus olisi joka tapauksessa ollut väärä. Käännyin puolisoni äidin pihaan. Mies tajusi, mitä olin tekemässä.
“Sä et jumalauta sotke mun mutsia tähän!” hän karjaisi.
Hyppäsin ulos autosta ja juoksin niin kovaa kuin pääsin. Ulko-ovi ei ollut lukossa ja ryntäsin ovesta sisään. Anoppini katsoi minua hämmästyneenä. En ehtinyt sanoa mitään, kun puolisoni hyökkäsi samasta ovesta sisään ja alkoi huutamaan. Pyytelin itkien anopiltani anteeksi tilannetta. Olin kerran aiemmin pyytänyt anoppini apuun ja hän sai silloin poikansa rauhoittumaan. Nyt tästäkään ei näyttänyt olevan apua. Koetimme vuorotellen puhua rauhallisesti järkeä, mutta puolisoni oli aivan raivon vallassa.
“Lähde sinä vain poikia viemään, me mietitään täällä mitä nyt tehdään”, anoppi sanoi minulle. Yritin lähteä ovesta, mutta puolisoni ryntäsi ohitseni ja löi mennessään nyrkillä välioveen ison reiän. Juoksimme molemmat pihalle lähes yhtäaikaa.
“Lukitse ovet!” huusin autossa istuvalle pojalleni, joka osasi toimia nopeasti. Puolisoni jäi rämpyttämään lukitun oven kahvaa.
“Sä et jumalauta jätä mua tänne!” puolisoni karjui ja seisoi auton edessä.
“Äiti. Soita poliisit. Jos sä et soita niin mä soitan”, poikani ääni havahdutti minut. Tähän oli siis tultu. Lapsi alkoi huolehtia asioista, joista hänen ei pitäisi.
Yhtäkkiä auto heilahti ja katolta kuului kolinaa. Mies istui auton katolla ja huusi edelleen jotakin. En saanut siitä selvää, mutta kuulin, miten poikani selitti puhelimessa joukkuekaverilleen, että olemme myöhässä, koska isäpuoli istuu auton katolla. Koko tilanne tuntui yhtäkkiä aivan valtavan koomiselta. Jos olisin painanut kaasua oikein rivakasti, niin eiköhän tuo olisi alas tullut.
Hätäkeskus vastasi heti. Selitin tilannetta, enkä ole varma, itkinkö. Päivystäjä pahoitteli samantien, että tällä seudulla voi mennä melko reilusti aikaa, ennen kuin partio ehtisi paikalle, mutta peruu puheensa samantien. Siellä olikin auto aivan lähellä, muutaman minuutin matkan päässä. Eikä tosiaan mennyt kuin pieni hetki, kun poliisiauto kaartoi pihaan.
Puolisoni hypääsi katolta alas samantien ja käveli kädet levällään poliiseja vastaan. Toinen poliiseista jäi juttelemaan hänen kanssaan, toinen tuli minun autolleni.
“Sä soittelit hätäkeskukseen?” hän kysyy.
“Joo. Pitäisi olla jo menossa poikaa viemään, mutta mies on sitä mieltä että ei oikein käy. Se on sen verran humalassa, että en halunnut ottaa mukaan”, avasin tilannetta. Poliisi vilkaisi takapenkillä istuvaa poikaa
“Miltä tää susta on tuntunut?” hän kysyi pojalta.
“No ei tietenkään ihan kauheen kivalta”, poika myönsi.
“Tehdäänpä niin, että me katsotaan että te pääsette siitä nyt lähtemään ja selvitellään tuon isännän kanssa sitten, että miten ilta jatkuu”, poliisi totesi ja pääsimme matkaan.
Autoon laskeutuu jäätävä hiljaisuus.
“Mitä sä oisit mieltä, jos me muutettaisiin pois?” kysyin pojalta.
“Muutetaan vaan”, hän sanoi.
Ja siinä hetkessä päätös, jota venytin vuosikaudet, oli tehty.