Olin 17-vuotias, kun tapasin minua vuotta vanhemman nuoren miehen. Hänen kanssaan vietin elämästäni seuraavat yhdeksän vuotta. Kuvailen tuota aikaa vankilatuomiona. Onnekseni aika ei ollut tuon pidempi. Elämäni olisi mennyt kokonaan hukkaan. Turvakodilta sain lahjaksi ”vapaudut vankilasta” -kortin. Tosin pantiksi piti antaa vahva tahtoni, että pystyn siihen.
Ja niin vain tein elämäni rohkeimman teon olla vapaa.
Olen kokenut olevani hyvin traumatisoitunut ja rikottu henkilö. Huomaan sen tavassani uskoa, että olisin vähäpätöinen ja täysin arvoton ihminen. Kukaan ei rakasta minua. Minun on vaikea ymmärtää, että ei tarvitse kysyä lupaa elämiseen. Saan toteuttaa itseäni ja unelmiani vapaasti. Minun ei tarvitse huolehtia, satuttaako toinen itseään tai uhkaako hän minua jollain muulla tavalla. En ole vastuussa muusta kuin itsestäni.
On hyvin vaikeaa ottaa vastuu minusta ja alkaa elämään itseäni varten. Onni täytyy etsiä minusta itsestäni.
Jossain vaiheessa huomaan, että minulla on oikeus voida hyvin ja nauttia elämän pienistä ja isoista asioista. Kukaan ei ole sanoilla ja teoilla ottamassa sitä minulta pois.
Jonain päivänä joudun varmasti käymään läpi rankalla kädellä sitä, miten väärin minua kohdeltiin. On hyväksyttävä, että en ansainnut sitä. Väkivalta ei kuulu elämään. En vielä tiedä, miten tulisin asian kokemaan ja näkemään. Suojelen haurasta mieltäni niin valtavan paljon, koska kaikelle on kyllä aikansa.
Meille piti tulla yhteisiä lapsia. Ne eivät syntyneet. Nyt minulla on taskussa lapsettomuus, joka on jo vuosia kulkenut kanssani. Kuulin, että entinen puolisoni saa ensimmäisen lapsensa. Koin vihdoin suurta helpotusta. Oli onni, etten saanut näitä lapsia. En olisi ollut riittävän vahva.
Olen siinä määrin kiitollinen tälle surkealle kokemukselle. Minun nuoruuteni vuosille. Ilman kahlittua parisuhdettani en välttämättä osaisi antaa arvostusta elämälle nyt. Olen täynnä kiitollisuutta ja onnea tälle vapaudelle. Tiedostan, että olen erittäin vahva ihminen, joka kestää myrskyjä.
Pelkään, että minua arvostellaan tämän kirjoituksen johdosta. Joka päivä mietin sitä, pystyinkö miellyttämään muita. Oletan, että kaikki ovat minua vastaan. Olen kuin suuren harhan otteessa.
Julkaisen silti kirjoitukseni. Minut on häpäisty jo niin monta kertaa. Mitä hävittävää on?
Tahdon innoittaa kanssakulkevia löytämään itsensä ja lähtemään kulkemaan kohti omaa polkua.
Tie on sorainen, mutta se on valoisa.