En tiedä kenelle tätä kirjoitan, mutta menneiden asioiden jäsentely omassa päässäni alkaa tuntua tarpeelliselta. Olen ollut henkisen väkivallan uhri vuosia ja vasta nyt alan ymmärtämään kokemani väkivallan kauaskantoiset seuraukset. Koen tarvetta jakaa oman kokemukseni, koska tähän saakka mitään ei ole ollut olemassa, mitään ei ole tapahtunut, koska kukaan ei tiedä totuutta. Olen ollut hiljaa ja selviytynyt. En pysty todistamaan mitään ja tiedän, että toinen osapuoli tarinasta kieltää suurimman osan ja vähättelee loppuja.

Tähän pääsen ja rohkeus katoaa, päässä pyörivät muistot saavat minut itkemään, en saa niitä puettua sanoiksi paperille. Itku tulee osin muistoista, jotka sattuvat vieläkin, ja osin itsesäälistä. En sääli itseäni nyt, vaan sitä ihmistä, joka olin vielä pari vuotta sitten. Ihmisraunio, joka ei arvostanut itseään, suoritti suorittamista päästyään vain, jotta kelpaisi. Eikä kelvannut koskaan.

Naisen tulee olla tietynlainen, lähinnä kaunis, jotta hän on rakkauden arvoinen. Kaunis nainen on laiha, meikkaa, pukeutuu muodikkaasti ja pitää huolta kunnostaan. Yritin olla kaikkea tätä, mutta mikään ei koskaan riittänyt hänelle. Sain kuulla, että hän rakastaisi minua enemmän, jos olisin laihempi. Yritin laihtua ja onnistuinkin useita kertoja, pääasiassa olin kuitenkin tietääkseni aina vastenmielisen lihava. Kerran 5 kilon laihtumisen jälkeen hän kysyi minulta, että onko taas massakausi meneillään. Olin kuulemma selvästi lihonut. Massakaudeksi kutsuttiin niitä kausia, kun söin ruokaa julkisesti. Perheessä ei syöty yhdessä juuri koskaan, varmaan siitä syystä, etten halunnut näyttäytyä hänelle ruokapöydässä syömässä. Ravintolaan ei huvittanut lähteä pariskuntana kahdestaan; jos syömisestään ei saanut kuulla ravintolassa, sai siitä kuulla viimeistään kotona. Jälkiruuan tilaaminen oli sama kuin olisi ampunut itseään jalkaan.

Se ihminen, joka olin, laihdutti vain, jotta kelpaisi. Se ihminen pukeutui tiettyihin vaatteisiin, joita itse vihasi vain, jotta kelpaisi. Se ihminen värjäsi hiuksensa vaaleiksi, koska hänelle sanottiin, ettei luontaisesti tummentuneet hiukset sovi hänelle. Se ihminen seisoi aina jalat epämukavassa asennossa, koska luontainen seisoma-asento näytti kuulemma tyhmältä.

Se ihminen piilotti varpaansa, koska ne kuulemma olivat rumat. Mekon piti olla riittävän pitkä tai sopivan lyhyt, sellainen joka peitti liian paksut reidet, mutta ei niin pitkä, että korosti liian paksuja sääriä. Tai sitten sellainen, joka peitti ne rumat jalat kokonaan. Takapuoli oli ihan ok, mutta olisi saanut olla hieman kiinteämpi. Vatsasta en lähde edes puhumaan, jokainen tapa, miten sen sai peittoon ja/tai vedettyä sisään oli käytettävä, korsettejakin omistin. Löysiä vaatteita ei kuitenkaan sopinut käyttää, koska jos paita osui vatsaan, korosti se sitä, että vatsa ei ole litteä. Ja napa, jos olisin ollut laiha, napa ei olisi syvä, ja ilmeisesti syvä napa on myös huono asia. Sen ihmisen hauikset, ne olivat myös liian lihaksikkaat, se oli noloa, ei sovi naiselle. Ja kämmenetkin hiukan liian isot, sormet liian pitkät ja paksut. Kasvot olivat sillä ihmisellä ainoat, jotka kelpasivat mihinkään, kunhan niihin muisti laittaa meikkiä ja vetää kaksoisleuan näkymättömiin.

Muodikkaita vaatteita yritin käyttää, useimmiten seurauksena oli kuitenkin kommentointi siitä, etteivät ne sovi minulle, koska en ole riittävän laiha. Tai jos ostin itse vaatteita, ne olivat rumia. En kuitenkaan saanut häneltä apua parempien vaatteiden ostoon kuin satunnaisesti. Meikkasin, mutta yleensä liian vähän tai liikaa. Koruja en ole koskaan tykännyt käyttää, mutta niitäkin ostin, koska naisen kuuluu käyttää koruja. Yleensä ostin kuitenkin vääränlaisia, sellaisia, joita ei kehtaa laittaa päälle. Urheilin ajoittain, yleensä liian vähän, väärällä tavalla tai ainakin väärää lajia.

Silloin kun päästiin yhdessä ulos, minut ja pitkään kestänyt vahva parisuhteemme kehuttiin kaikille tutuille ja tuntemattomille maasta taivaaseen. Siitä alkoi taas suhteen nousukausi, joka kesti joskus pidempään, joskus vain sen illan. Seuraavana päivänä sain joskus kuulla häpäisseeni itseni täysin juomalla liikaa ja käyttäytymällä nolosti. Jouduin selvittelemään tekojani, koska en ymmärtänyt mitä olen tehnyt. Välillä taas olin liian hiljainen ja syrjään vetäytyvä. En muista kertaa, milloin olisin onnistunut sosiaalisessa tilanteessa, siksi oli parempi olla kotona.

Kotityöt, ne oli mun juttu, vaikka ne hänen mukaansa jakautuivatkin tasan. Jos kämppä oli sekaisin, kuten se yleensä aina oli, oli se kuitenkin minun syyni, en ollut siivonnut. Toki, jos olin siivonnut, sitä ei aina huomannut, niin huonosti olin sen tehnyt. Ja vaatteetkin olivat kaikki aina likaisina, ainakin juuri se yksi paita tai ne tietyt housut, jonka hän olisi halunnut päälleen baariin lähtiessään.

Lastakaan en osannut kasvattaa, hän olisi osannut, mutta minä olen pilannut kaiken. Joskus olin liian heikko, olisi pitänyt olla tiukempi. Kun sitten olin tiukempi, hän kumosi kaiken antamalla lapselle sen, mitä tämä tahtoi, vaikka olin sen kieltänyt. Asioista joustettiin kun hän niin tahtoi, mutta jos häntä uhmattiin, niin muut kokivat sen nahoissaan. Viimeisimpänä muistikuvana perhe-elämästä muistan itseni karjumassa leijonaemon lailla miehelle, joka juuri oli haukkunut lapsen lyttyyn täysin syyttä. Lupasin itselleni, että se oli viimeinen kerta, kun haluan todistaa tapahtumaa ja se oli.

Tiedän olevani suuri osa syytä, miksi lapsi on erityislapsi. Tiedän tehneeni virheitä paljon. Kadun, etten lähtenyt suhteesta viimeistään silloin, kun ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen sitä mietin. Muistan esimerkiksi tilanteen, kun lapsi oli noin vuoden ikäinen. Olin ollut käsileikkauksessa, en olisi saanut kädellä kantaa mitään. Miehen oli päästävä taas joihinkin juhliin ja jäin lapsen kanssa kaksin. Vaipat oli vaihdettava, eikä vuoden ikäinen lapsi vielä päässyt nostamatta esimerkiksi omaan sänkyyn. Tein kuitenkin kaiken, pärjäsin yksinkin. Olisi pitänyt tajuta, että pärjäisin muutenkin. Olisimme varmasti molemmat tasapainoisempia, nyt joudun korjaamaan itseni lisäksi lastani.

Tätä se oli, ainakin tämän kaiken muistan. Lisäksi muistan ne pari kertaa, kun aloin puhua erosta tai jostain muusta epäsopivasta ja hänen nyrkkinsä meni läpi lapsen huoneen ovesta ja sängynpäädystä. Ja ne pari kertaa, kun sanallisesti sain kuulla saavani turpaani ja ne pari kertaa, kun nyrkki nousi jo uhkaamaan. Ja sen viimeisen kerran, kun potku viimein osui. Onneksi vain käteen, vaikka hän ei oikeasti tähdännyt minuun, halusi vain potkaista puhelimen kädestäni. Tässä vaiheessa ero oli jo selvä, puhelin oli kädessä nauhoittamassa hänen verbaalista uhkailuaan minua kohtaan. Paniikissa poistin äänitteen hänen käskystään.

Kun luen tämän tekstin, en voi uskoa eläneeni tällaista elämää. Antaneeni itseni olla niin heikko, että elin sitä. Ymmärrän, että olin vahva lähtiessäni, mutta en olisi ollut yksin. Olin vahva, koska olin löytänyt syyn lähteä. En olisi ymmärtänyt, että kaikki tapahtunut oli väärin, ellen olisi kohdannut ihmistä, joka kohtelee minua päinvastoin kuin kaikki edellä mainitut asiat. Tuo uusi ihminen on päivä päivältä korjannut minua ja antanut minun korjata itseäni.

Tiedostamattani olen ajautunut testaamaan uutta parisuhdetta, kokeilen kuinka isoksi voin tulla ilman, että siitä aletaan kommentoimaan. Kuinka rumia vaatteita voin pitää niin, että hän kuitenkin lähtee kanssani ulos ovesta ja ottaa kädestäni kiinni. Kuinka räjähtänyt hiuskuontaloni ja naamani voi olla ilman, että niistä mainitaan. Toistaiseksi vuoden sisään edellä mainittuihin asioihin liittyviä kommentteja taitaa olla kaksi, molemmat aiheesta. Joskus on syytä katsoa peiliin, eikä parisuhteen testaaminen tällä tavalla ole reilua meille kummallekaan.

Ymmärrän, mitä ympärilläni olevat rakkaat ihmiset ovat pyrkineet tekemään vuosia. Kaikki kehut, kaikki kauniit sanat. Ne eivät ole olleet turhia, mutta kaikki negatiiviset kommentit siltä ihmiseltä, jonka olisi kuulunut kannustaa ja rakastaa tekivät ne tyhjiksi silloin. Nyt muistan kuitenkin nekin sanat ja ymmärrän, että olen kelvannut aina. Yhden ihmisen mielipide on jyrännyt päässäni kymmenen muun.

Nyt teen muutokset itseäni varten. Ostan vaatteet itseäni varten. Menen kampaajalle ja meikkaan itseäni varten. Syön sitä ruokaa mitä haluan, tai olen syömättä. Urheilen miten haluan ja kuinka usein haluan. Mikään näistä ei tarkoita, etten välittäisi parisuhteestani tai etten tekisi asioita, joista hän pitää, vaikken itse pitäisi. Kaikki tämä tarkoittaa sitä, että pystyn rakastamaan ehdoitta ja ottamaan ehdotonta rakkautta vastaan. Kaikki tämä tarkoittaa sitä, että olen alkanut uskomaan ehdottomaan rakkauteen.

Olen valmis.